Kun kirjastosta loppui luettava, oli ryhdyttävä itse kirjoittamaan.
Eeva Partanen seisoi kirjaston hyllyn äärellä ja turhautui. Hän oli kolmekymppinen lukutoukka, mutta 1990-luvun lopussa alkoi tuntua siltä, että sivukirjaston hyllyiltä ei löytynyt enää mieleistä luettavaa.
– Ajattelin, että sittenhän minun pitää kirjoittaa kirja itse, hän sanoo.
Ajatus muuttui nopeasti teoiksi. Partasen esikoinen nukkui vaunuissa kun hän raapusti puiston penkillä romaaninsa ensimmäiset kappaleet ruutuvihkoon.
– Tiesin tarkasti, miten kirja alkaa, mutta en tiennyt vielä, mihin juoni vie, Partanen sanoo.
Tämä ei ole lehtijuttu siitä kuinka Partasesta tuli kirjailija – ei jo siksikään, että hän itse sanoo painokkaasti, ettei ole kirjailija vaan ihminen, jolla on käsikirjoitus.
Tämä on siis tarina ihmisestä, joka piti sinnikkäästi kiinni intohimostaan ja ammensi siitä voimia vaikeinakin aikoina.
Kuten elämässä usein käy, jäävät haaveet joskus vauhdin ja melskeen alle.
– Elämä vei mennessään, kun tuli toinen lapsi, rakennettiin talo ja opiskeltiin uusi ammatti, Partanen sanoo.
Hän oli työskennellyt aikaisemmin hotelli- ja ravintola-alalla ja kaipasi jotain muuta.
Minun käsissäni eivät kukat elä tai sukkapuikot kilkata.
– Sanoin, että merkonomiksi en ainakaan kouluttaudu. Ja jos kuitenkin kouluttaudun, niin en ainakaan valitse taloushallintoa.
Partanen valmistui merkonomiksi ja työskentelee nykyisin Jyväskylän yliopiston matka- ja taloushallinnossa.
– Niin se välillä menee, hän naurahtaa.
Puistonpenkillä aloitettu ruutuvihko hukkui vuosien saatossa ja haavekin hautautui hetkeksi.
Kun kirjoittamisen polte sitten alkoi taas roihuta, tarinan ensisävelet olivat yhä vahvoina Partasen mielessä. Hän aloitti dekkarinsa alusta.
– Minun käsissäni eivät kukat elä tai sukkapuikot kilkata. Käsityöt ovat minulle suuri mysteeri, mutta kirjoittamista rakastan.
Nyt 58-vuotias Partanen kirjoitti tarinan lopulta kokonaisuudeksi vuoden 2022 aikana. Hän sanoo kyseisen vuoden olleen työuransa kiireisin. Olisi voinut luulla, ettei käsikirjoituksen hiominen mahdu sellaiseen vuoteen.
– Kirjoittaminen oli minun keramiikkakurssini tai juoksulenkkini, Partanen sanoo ja viittaa siihen, että kirjoittaminen soi levähdystauon hetkiselle arjelle.
Partanen kuvailee kirjoittamisen tuntuvan siltä kuin laittaisi virtuaalilasit päähän ja tutkailisi ympäristöä niiden läpi. Hän ikään kuin näkee tarinan ja antaa sen muuttua tekstiksi.
– Olen tällainen eloisa ja reaktiivinen persoona. Saan kirjoittamalla jäsenneltyä asioita.
Kirjoittaminen toi Partasen elämään myös uusia ihmisiä. Hän tutustui Lapin kesäyliopiston kirjoittamiskurssilla jämsäläiseen Jenniin, joka niin ikään unelmoi omasta kirjasta. Naiset ryhtyivät hiomaan tekstejään yhdessä.
– Me olemme Jennin kanssa potkineet toisiamme eteenpäin. Periksi ei ole annettu vaikka monta kertaa on mieli tehnytkin, Partanen sanoo.
Tukea ovat tarjonneet myös läheiset, ystävät ja kirjoittamisen ammattilaiset.
Nyt, noin 28 vuotta ensimmäisten rivien jälkeen, Partasen kirja on siinä muodossa, että hän on tarjonnut sitä kustantamoihin.
– Lähetin aikoinaan ihan ensimmäistä versiota jo eteenpäin. Nyt se hävettää, koska teksti oli ihan raakile vielä silloin.
Partanen tuumaa, että sitkeys ja päämäärätietoisuus saattavat näkyä hänen elämänsä muillakin saroilla.
– Voi kai sanoa, että olen sitkeä ja sinnikäs. Jos vaikka romahtelee ja kaatuu elämässään välillä ihan turvalleen, niin sitten vain noustaan ylös, ravistellaan kurat pois ja jatketaan eteenpäin.
Kun Partaselta kysyy, harmittaako häntä, jos kirjaa ei koskaan julkaista, hän sanoo kyllä. Vaikka tarinan muovautuminen ja valmistuminen on itsessään palkitsevaa, tuntuisi tärkeältä saada kirja myös julki.
– Mutta ennen kaikkea haluan sanoa, että uskokaa unelmaan ja menkää sitä kohti.