Jyväskylässä ja lähiseudulla on hyvät mahdollisuudet ulkona boulderointiin ja köysikiipeilyyn.
Pessi Peura on aloittanut kiipeilyharrastuksen Jyväskylässä seitsemän vuotta sitten. Hän harrastaa boulderointia, köysikiipeilyä, ja talvisin myös jääkiipeilyä, jossa kiivetään jäisiä putouksia hakuilla ja kenkiin kiinnitettävillä raudoilla. Hän treenaa Jyväskylän kiipeilykeskuksella ja oman autotallinsa kiipeilyseinällä.
– Suhtaudun sisäkiipeilyyn harjoitteluna, kiipeän ulkona aina, kun mahdollista, Peura kertoo.
Boulderoinnissa kiivetään ilman köysiä matalissa korkeuksissa joko sisäseinällä tai ulkona kivillä ja kallioilla. Kiipeilyliiton sivuilla kerrotaan, että sisäseinät ovat tyyppillisesti 4–5 metriä korkeita, ulkona korkeus vaihtelee tyypillisesti 3–5 metrin välillä. Köysikiipeilyssä kiivetään korkeampia reittejä köyden ja valjaiden kera.
– Ulkokiipeilyllisesti Jyväskylässä on todella hyvät kiipeilymahdollisuudet. Lähellä on useita hyviä köysikiipeilykallioita ja myös hyviä boulderointialueita. Molempien osalta tapahtuu myös kehitystä. Myös sisäkiipeilypuitteet boulderointiin Jyväskylän kiipeilykeskuksella ovat hyvät, ja niitä on kesän aikana parannettu entisestään. Hutungissa voi köysikiipeillä, mutta kovin moderneja köysikiipeilypuitteita ei ole tarjolla tässä kaupungissa, Peura sanoo.
Helpoimmin lähestyttäviksi ulkoboulderointialueiksi hän vinkkaa Keljonkankaan ja Salmirannan. Kiipeilyreittejä ja -kohteita voi selata 27 Crags -sivustolla.
Jyväskyläläisen kiipeilyseura Projekti ry:n puheenjohtaja Antti Tilli sanoo, että suurin osa kiipeilyharrastajista aloittaa sisäkiipeilystä ja myös pitäytyy siinä. Ulkokiipeily on Suomessa harvempien harrastus.
– Valtavaa ryntäystä ulkokallioille ei näy, mutta yleinen trendi on, että kiipeilijöitä on tullut lisää, Tilli sanoo.
– Kun itse aloitin kiipeilyn vuosituhanteen vaihteessa, ihmiset olivat ruvenneet paljon kehittämään reittejä Muuratsaloon ja ylipäätään Muuramen suunnalle. Se on luonnontieteellinen fakta, että sieltä niitä isoja siirtolohkareita löytyy.
Tilli kertoo, että Toivakan suunnalla, Muuratsalon vastarannalla on uusi boulderointialue, Kivisafari, jossa saatiin keväällä lupa-asiat kuntoon.
Pessi Peura on lupautunut esittelemään boulderointia Muuratsalon Näätäkivellä, jota nimitetään myös Kärppäkiveksi. Hän kertoo, että kivi on kiipeilijöiden keskuudessa Jyväskylän tunnetuimpia näyttävyytensä vuoksi. 27 Crags -sivustolla kiveä kuvaillaan ”yhdeksi Jyväskylän alueen klassikkopaikoista”. Viime aikoina Peura on kiivennyt enemmän uudella Kivisafari-alueella. Hän kuitenkin uskoo, että Muuratsalo on edelleen vetovoimainen kiipeilypaikka.
– Täällä on isoja kiviä ja kuuluisia reittejä, ne eivät tule katoamaan mihinkään. Muodot kivillä ovat pysyviä. Kun on löydetty jotain hienoa, se voi säilyttää vetovoimansa sukupolvelta toiselle, Peura sanoo.
Peura kiinnittää puuhun otelaudan, jolla hän lämmittelee sormiaan. Sitten hän levittää kiven alle kolme patjaa, pukee kiipeilykengät ja upottaa kätensä pussiin, jossa on jauhemaista magnesiumia, tuttavallisemmin ”mankkaa”. Se pitää kädet kuivana ja parantaa otteen pitävyyttä.
– Tämän reitin nimi on Robin Hood, vaikeudeltaan se on 6C. Nykyään kiipeän pääosin reittejä, jotka ovat tasoltaan 7A–7B.
Kiipeilyreittien vaikeusastetta (greidiä) kuvataan numero-kirjainyhdistelmällä: reitit merkitään helpoimmasta vaikeimpaan numeroilla 3–9, kirjaimilla A–C, ja pieniä vaikeuseroja voidaan erottaa plusmerkillä. Antti Tilli kertoo, minkä tasoinen reitti sopii kenellekin:
– Harrastaja, joka on jonkin verran kokeillut, toimii vitosen kutosen skaalalla. Seiska on kokeneemmille, ja 8A:han pääseminen vaatii dedikoitunutta (omistautunutta) harjoittelua. Maailman vaikeimmat reitit ovat greidiä 9C+. Kuuluisa 9C-reitti on Norjassa sijaitseva Silence. Se on jo olympiatasoista kiipeilyä.
Robin Hood -reitti aloitetaan istualtaan ja kiivetään pystysuoraan kiven päälle asti. Ensimmäisillä yrityksillä ote lipeää ja Peura putoaa siististi patjan päälle. Hän on kiivennyt reitin aiemminkin, ja muistelee liikkeitä kuvaamastaan videosta. Seuraava yritys onnistuu, ja kiipeilijä kipuaa ketterästi kiven päälle. Peura näyttää myös toisen reitin samalta kiveltä, sen nimi on Pikku John. Reittiä kiivetään ensin horisontaalisesti oikealta vasemmalle, jonka jälkeen noustaan kiven päälle.
– En ole erityinen pelkääjä, Peura vastaa kysyttäessä korkean paikan kammosta.
– Kaikkia ihmisiä pelottaa korkealla, sitä voi oppia sietämään. Pelkojen kohtaaminen parantaa arjen resilienssiä.
Hän kuitenkin sanoo, että lajin riskit on hyvä tiedostaa ja kertoo reflektoivansa toimintaansa aina, kun kiipeillessä sattuu jotain. Tähän mennessä hän on selvinnyt pienillä kolhuilla ja rasitusvammoilla.
Boulderoijalla on monesti mukana kaveri ”spottaamassa” eli varmistamassa, ettei pudotessa käy pahasti. Spottaajan tehtävä ei ole ottaa koppia, vaan ohjata kiipeilijä putoamaan patjalle tai paremmassa asennossa.
Korkeat paikat tuntuivat Antti Tillille haastavilta harrastuksen alkumetreillä.
– Itselleni kiipeilyn syvin olemus on ollut rohkeuden kokemuksessa, joka tulee siitä, että voi laajentaa omaa mukavuusaluettaan.
Hän sanoo, että aloittelija voi totutella korkeuteen kiipeämällä kiipeilyhallin helpoimpia reittejä ylös asti. Turvallisuudentunne lisääntyy, kun liikekieli, reitti ja ympäristö tulevat tutuiksi.
– Todennäköisesti törmäät uudestaan pelkoon, kun menet jyrkemmälle seinälle tai kalliolle.
Tilli harrastaa lähinnä köysikiipeilyä, jossa toimitaan parin eli varmistajan kanssa. Köysikiipeilyn alalajeihin kuuluvat muun muassa sporttikiipeily ja trädikiipeily. Sportissa köyttä kuljetetaan kiivetessä mukana ja kiinnitetään metallihaoilla (kiipeilyjatko) pultteihin, jotka on valmiiksi asennettu kallioon. Trädikiipeilyssä kalliossa ei ole valmiita pultteja, vaan kiipeilijä asentaa itse kallion halkeamiin ja koloihin varmistuksia, joihin kiinnittää köyden.
Aloittelijalle Tilli suosittelee Äänekosken Hirvaskankaalla sijaitsevaa Patamankalliota, josta löytyy helposti lähestyttäviä sporttireittejä.
– Suomalaiselle graniitille on tyypillistä, että kallion muotoja on vähän, otteita on erittäin niukka määrä. Patamalla on loiva profiili, ja siellä on enemmän pientä muotoa koko ajan, se on oikein aloittelijaystävällinen paikka.
Tilli huomauttaa, että Pataman reittejä voi kiivetä myös yläköydellä, jolloin köysi kulkee kiipeäjän valjaista kallion yläreunan ankkuriiin ja sieltä kiipeilyparin varmistuslaitteeseen. Tilli kertoo, että myös kokeneemmat kiipeilijät harjoittelevat reittejä yläköyden kanssa.
Sporttia ja trädiä kokeneemmalle kiipeilijälle löytyy Tikkakosken itäpuolella sijaitsevasta Halsvuoresta, joka on Tillin mukaan hyvin pitkälle kehitetty kallio, jossa reitit ovat jyrkkiä ja haastavia. Kolmantena hän mainitsee Vaajakoskella sijaitsevan Kanavuoren, jossa on erittäin haastavaa trädikiipeilyä.