Keskustan turvallisuus on ollut yksi viimeisen puolen vuoden polttavimmista aiheista Jyväskylässä. Paljon on puhuttu ”turvallisuudentunteesta”, joka on kokenut monen kaupunkilaisen kohdalla kolauksen – tilastojen valossa Jyväskylän levottomuus kun ei näytä lisääntyneen.
Vierailen keskustassa työni puolesta melko usein, ja olin siellä myös kevään ensimmäisenä lämpimänä päivänä, jolloin ravintolat pystyttivät kilpaa terassejaan Kävelykadulle. Kaupunki ja kaupunkilaiset olivat heränneet eloon ja vilskettä riitti, kuten elinvoimaisessa kaupungissa kuuluukin.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet iloisissa kevättunnelmissa. Törmäsin parin tunnin reissuni aikana asiattomissa paikoissa nuokkuviin joukkoihin, hyvin äänekkääseen ja pitkään jatkuneeseen neuvotteluun useamman vartijan ja päihtyneen henkilön välillä sekä vastaantulijoihin, jotka etenivät Kauppakatua kuin risteilylaivan promenadia navakassa myrskyssä.
Keskustaan mahtuu monenlaista kulkijaa ja kaikilla, jotka eivät siellä häiriköi tai ole vaaraksi, on oikeus nauttia julkisesta kaupunkitilasta.
Tuona kevään ensi päivänä oma turvallisuudentunne horjahti kuitenkin hetkeksi sijoiltaan. Eikä siihen tarvittu paljoa.
Minuun otettiin katsekontakti jo kaukaa ja askeleet kulkivat päättäväisesti minua kohti, vaikka sekä katseessa että askelissa oli huomattavaa epätarkkuutta.
Jotain asiaa tällä miehellä minulle oli, mutta sanoista en saanut selvää. Ilme oli vihainen. Kun yritin ottaa askelia kauemmas, jotta saisin hiukan ilmaa väliimme, mies astui uudestaan ja uudestaan lähemmäs. Tilanne oli uhkaava etenkin siksi, että olin saarrettuna nurkkaan.
Lopulta jouduin ottamaan juoksuaskelia ja puikkelehtimaan pakoon, jotten jäisi minua agressiivisesti tuijottavan ja ”pysähdy!”-huutoja sopertelevan miehen ja seinän väliin.
Oisit lyönyt sitä”, hän totesi minulle.
Samalla ohi kulki nuorista miehistä koostuva lössi, joka seurasi tilannetta hämmentyneenä ja naurahti ”sekoilevan” miehen hapuilulle. Pujahdin poikajoukon välistä katutilan toiselle puolelle.
Minua ei naurattanut, lähinnä pelotti.
Yksi pojista huomasi ehkä ilmeestäni, että tilanne ei ollut mielestäni kovin huvittava. ”Oisit lyönyt sitä”, hän totesi minulle poikamaiseen tyyliin.
En tiedä, miksi tämä ajatus oli ensimmäinen, joka tuli nuorella miehellä mieleen. Vastasin kuitenkin, ettei lyöminen kannata.
– Ahdistava tyyppi, hän totesi tämän jälkeen empaattisen katseen kera.
Poikajoukko jatkoi matkaansa pysähtymättä. Bongasin myös vartijan paistattelemasta auringosta muutaman metrin päästä.
Tilanne oli lyhyt ja vilskeessä monelle huomaamaton. Yllättävät tilanteet ovat vaikeita siksi, että myös kanssaihmisten ensimmäinen tunne niissä on usein hämmennys. Mitä tehdä, puuttuako vaiko ei? Harva haluaa ottaa osaa uhkaavaan tilanteeseen, jos ei ole jo itse tullut vedetyksi siihen mukaan.
Ihmiselle, joka on joutunut inhottavaan tilanteeseen yllättäen, yksin jääminen on kuitenkin kamala kokemus. Olla keskellä ihmisjoukkoa mutta niin, ettei kukaan tule apuun.
Pari viikkoa myöhemmin keski-ikäinen, sinänsä asiallisen näköinen mies pysäytti keskustan hiljaisessa kohdassa pari teinityttöä kysyäkseen heiltä neuvoa eräästä osoitteesta. Olin lähistöllä ja ihmettelin, miksei mies kysynyt neuvoa mieluummin esimerkiksi minulta, aikuiselta ihmiseltä.
Teinit eivät ole supertietäjiä katujen nimistä tai talojen numeroista, ja keskusta on kanssa-aikuisia pullollaan.
Myös teinitytöt ihmettelivät kysymystä ja totesivat hämmentyneinä, etteivät osaa auttaa. Mies jäi vielä puhumaan muutaman sanasen lisää, mutta jatkoi sitten onneksi matkaansa.
Tässä tilanteessa ei ollut ainakaan silmiinpistävää uhkaa. Teinitytön arkea joskus eläneenä voin silti sanoa, että kaikenlaiset omituiset lähestymisyritykset ovat tulleet valitettavan tutuiksi. Ne alkavat usein asiallisina, mutta muuttavat muotoaan pikkuhiljaa.
Siksi minäkin jäin tarkkailemaan ja olin valmiina tulemaan jollain verukkeella väliin, mikäli mies olisi yrittänyt jäädä tyttöjen luo pidemmäksi aikaa.
Ilahduin siis suuresti, kun heti miehen poistuttua tytöt saavutti eräs vanhempi pariskunta, joka kysyi tytöiltä, mitä mies oli heiltä halunnut. Se toi tunnetta turvallisesta keskustasta.
Samoin oman kohtaamiseni valopilkku oli se nuori, joka sanoi edes muutaman ymmärtävän sanan. Joka osoitti huomanneensa tilanteen – ja sen, ettei keskusta koostu vain toisilleen vieraista ihmisistä vaan kaupunkilaisista, jotka ovat valmiina pitämään toisistaan huolta.