Kauniisti kuvattu elokuva tukeutuu vankkoihin näyttelijäsuorituksiin.
Elokuvat
Harold Fryn toiveikas taival. O: Hettie Macdonald.
Harold (Jim Broadbent) ja Maureen (Penelope Wilton) Fry viettävät tylsää ja ilotonta elämää englantilaisessa pikkukaupungissa. Kun Harold saa kirjeen saattohoidossa olevalta ystävältään Queenieltä, päättää hän kirjoittaa tälle vastauksen. Harold ei ole kynämiehiä, joten matkalla postiin hän muuttaa suunnitelmaansa ja lähteekin tapaamaan kuolevaa ystäväänsä tuhannen kilometrin päähän – kävellen.
Haroldia ajaa eteenpäin vankkumaton luottamus siihen, että näin toimimalla hän voi pelastaa Queenien. Kun usko kasvaa, järki löystyy. Samalla vanhan miehen jääräpäisyys alkaa muistuttaa pakkomiellettä.
Uskoa edellytetään myös katsojalta, sillä kenkärisoissa ilman puhelinta, karttaa ja lompakkoa kulkevan vanhukset taival on kaikkea muuta kuin uskottava.
Pikkuhiljaa Haroldin matka alkaa saada kulttimaisia piirteitä ja hänestä kasvaa kansallinen julkkis. Pyhiinvaelluksen sijaan kyseessä on kuitenkin tilinteko oman syyllisyyden ja katumuksen kanssa.
Broadbent ja Wilton tekevät pääosissa hienoa työtä. Pitkälti heidän ansiostaan eläkeläispariskunnan menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus jaksaa kiinnostaa.
Suoratoisto
Nothing Like a Dame. Ohjaus: Roger Michell. Elisa Viihde.
Judi Dench, Maggie Smith, Joan Plowright ja Eileen Atkins ovat paitsi hienoja brittinäyttelijöitä myös ystävyksiä, jotka tapaavat säännöllisesti maaseutuhuvilalla. Nothing Like a Dame (2018) antaa katsojalle mahdollisuuden seurata yhtä tällaista kokoontumista.
Nelikon poikkeuksellisen pitkät urat takaavat laajan näkemyksen näyttelijäntyöstä ja muuttuneista ihanteista etenkin teatteri-ilmaisussa. Leivän syrjässä pysyäkseen myös heidän on täytynyt muovata työskentelyään, mistä arkistomateriaali tarjoaa näytteitä.
Dokumentin keskeisiä teemoja ovat myös vanhenemisen tuomat haasteet (nais)näyttelijälle. Suhtautuminen aiheeseen on läpeensä itseironinen.
Michellin kysymykset ovat kuin huonosti valmistautuneen lukiolaisen tekemiä. Se saattaa tosin olla ovela tapa tylsistyttää päätähdet tarinoimaan keskenään; anekdootteja heillä nimittäin riittää. Toisaalta on vaikea uskoa, että ystävykset olisivat pantanneet toisiltaan parhaita tarinoitaan vuosikymmeniä, vaikka näin heidän reaktioistaan voisi päätellä.
Todennäköisesti kyseessä on ammattilaisten tuottama illuusio, jossa he näyttelevät itseään ja parodioivat keskinäistä dynamiikkaansa.