Peruskoulun ”pakollisesta pahasta” tulikin oma ammatti.
Kaikki lähti tyttären carting-harrastuksessa käytetyn huoltoauton penkistä. Siihen oli ilmestynyt reikä ja piti päättää, ostaako penkinpäälliset vai yrittää korjata penkki. Jari Vuorinen valitsi vaihtoehdoista jälkimmäisen.
– Aiempi ompelukonekokemukseni oli ala-asteelta. Silloin teki aina mieli tehdä teknistä työtä, joten pakollinen rättikässä ei kauheasti innostanut.
Vuorinen kaivoi esiin isoäidiltä jääneen Husqvarna-ompelukoneen ja ryhtyi työhön. Niin hienosti ei sentään käynyt, että kaikenlaista peltityötä ja autonrassausta tehnyt mies olisi huomannut yllättäen olevansa luonnonlahjakkuus myös kankaan ja nahkan kanssa.
– On oikeastaan harmi, että ihan ensimmäinen tekele ei ole säilynyt. Sen sisään olisi mahtunut kaksi penkkiä yhden sijaan, Vuorinen, 41, sanoo.
Vuorinen työskenteli pitkään Äänekoskella kartonkitehtaalla. Nyt takana on kolmisen vuotta ompelukone ajelua ja puoli vuotta Car-Art firman yrittäjänä. Hän sanoo, että jos joku olisi viisi vuotta sitten visioinut miehen tulevaisuudenuraksi verhoilun, olisi tämä korkeintaan naurattanut.
Vuorinen on tottunut tekemään käsillään, mutta kankaan sijaan materiaalina on ollut metalli.
– Sain ensimmäisen kaksipyöräisen 9-vuotiaan ja siitä lähtien on ollut aina kädet rasvassa. Joko oman koneen tai isoveljen pyörien rasvassa, Vuorinen sanoo ja kutsuu itseään vielä bensalenkkariksi.
Enää Vuorinen ei tee töitä mummon ompelukoneella, vaan kone on päivitetty teollisuusversioon. Kädenjälki on myös kehittynyt säkkimäisistä pusseista napakoihin verhoiluihin. Pelkkä ompelutaito ei kuitenkaan verhoilussa riitä, sillä koska kaavoja on vain harvoin tarjolla, vaaditaan työn tekijältä myös kolmiulotteisuuden tajua, silmää suunnittelulle ja kärsivällistä mittailua.
– Tämä ei muutoinkaan ole kärsimättömän hommaa. Hyvään jälkeen vaaditaan tarkkaa keskittymistä.
Vuorinen luonnehtii verhoilijan työtä siistiksi sisätyöksi, mutta peruu sitten nopeasti sanansa. Eihän se nimittäin aina niin siistiä ole, jos vaikka kunnostettavan penkin vuorista löytyy hiirenpesiä sun muuta sotkua. Pajan lattialla makaa työn alla olevan penkin vanhat vuoret. Aikoinaan vaaleat pehmusteet ovat ruskettuneet haperaksi möhjöksi vuosien saatossa.
Penkkien ohella Vuorisen käsissä syntyy myös rättikattoja, mattoja ja ajoittain jopa parturintuoleja. Nahkatakin tekoakin on kysytty, mutta tähän asti Vuorinen on sanonut vielä tälle ei.
Kotipihan tallissa toimivan yrityksen toisesta päästä löytyy puolison paja. Tämä työskentelee viikot Tampereella, mutta viikonloppuisin AG Studio tekee kotioloissa kynsiä asiakkaille.
– Meillä on täällä tällainen yrityskeskittymä, Vuorinen veistelee.
Hän kiittelee Muuramen kuntaa yrittäjän tukemisesta. Kunnan yritysneuvojalta saatu apu ja neuvot ovat olleet arvokkaita ja ilman niitä olisi ollut vaikea lähteä yrittäjän taipaleelle.
Vuorinen kertoo lopuksi, kuinka kaveri kysyi häneltä, täytyykö sulle tuoda seuraavan kerran tavattaessa mekko. Kysymys viittasi siihen, että ompelukone on mielletty pitkään naisten työvälineeksi. Näin, vaikka verhoilussa on Vuorisen mukaan usein kyse pikemminkin suutarin ammatista, joka taas on mielletty pikemminkin miesten ammatiksi.
– Vastasin kaverille, että ei tarvitse tuoda. Voin tehdä mekon itse, Vuorinen sanoo ja nauraa.
Hän lisää vielä, että oikeasti verhoilu vaatii usein lihasvoimaa. Jotta penkistä tulee tyylikäs ja kestävä, nahka täytyy saada venytettyä tiukalle.