Ovelleni tupsahti viime viikolla patjamyyjä. Vierailun etenemisestä johtuen arvelin hetken aikaa olevani piilokamerassa, mutta tulin lopulta tulokseen, että myyjä oli sädetetty luokseni 1800-luvun alkupuolelta.
Myyjä tarjoutui tekemään kehonpintapaine- ja ergonomiamittaukseksi mainostamansa tutkimuksen sängylleni. Olen harkinnut uuden vuoteen ostamista, joten ajattelin, että mikä ettei. Kutsuin kauppiaan siis hövelisti sisään. Muille kauppiaille tiedoksi, etten yleensä tee näin. Taisin vain kaivata taukoa etätyöpäivään.
Jo tuulikaapissa myyjä kysyi, "olenko taloudessani sellainen henkilö, että voin tehdä tällaisia päätöksiä". Leukani loksahti auki ja menin niin hämilleni, että ynähdin vain jotain sen tapaista kuin "enhän minä ole vielä mitään ostamassa".
Sitten alkoi "painetestaus". Kuvittelin myyjän kaivavan kassistaan jonkinlaisen vempeleen, mutta hänellä olikin mittari kätevästi käsivarren päässä. Tieteellinen tutkimus tehtiin painamalla kevyesti patjan reunaa kämmenellä – ei edes patjan keskeltä, vaan reunasta pari kertaa kokeillen.
Enhän minä toki patjanmyyjä tai painetestaaja ole, mutta olisin kuvitellut, että jos puhutaan mittauksesta, toimenpiteeseen kuuluu vähintäänkin jokin laite – jos ei muuta, niin mittanauha. Sellaistakin olisin olettanut, että patjan kunto testataan kohdasta, jossa rasitus on suurin. Mutta kuten sanottua, mitäpä minä näistä tiedän.
Sitten siirryttiin pöydän ääreen. Myyjä kertoi nukkumisen olevan tärkeä asia. Tottahan tämä tietysti on, mutta pakostakin mietin, onko tämä informaatiopläjäys jollekulle yhä silmiä avaava asia. Mainitsin seuraavani unenlaatua ja palautumista Oura-sormuksen avulla. Hän katsoi minua kun olisin tupsahtanut Marsista ja puhunut kiinaa. Sitten hän kysyi uudestaan, onko minulla valtuudet tehdä meidän perheessä tällaisia isoja päätöksiä.
Tässä vaiheessa oli selvää, että kauppoja ei tule ja aloin vilkuilla kyllästyneesti kelloa. Aikaa tappaakseni otin kuvan myyjän hinnastosta, mutta tätä en olisi kuulemma saanut tehdä. Hinnat olivat ikään kuin pikkuisen salaisia. "Ei saa sitten jakaa kenellekään", myyjä sanoi. Arvelen hänen tarkoittaneen kirjekyyhkyllä lähettämistä.
Kun myyjä otti kolmannen kerran puheeksi "osto-oikeuden" ja kysyi koska mieheni olisi kotona, jotta voitaisiin keskustella patjojen hankkimisesta, katkesi minulta kamelin selkä. Kerroin olevani itsenäinen nainen ja omaavani päätösvallan yhteen jos toiseenkin asiaan. Myyjä näytti hämmästyneeltä. Vuosisadalla, jolta hän oli kotiovelleni tupsahtanut, moinen naisen itsenäisyys oli varmaan pöyristyttävää. Minna Canthikin kun syntyi vasta vuonna 1844.
Kun myyjä vihdoin poistui paikalta, sain häneltä tovin päästä tekstiviestin. Hän koki myyntitilanteen menneen mallikkaasti, sillä hän ehdotti, että annan hänelle sähköpostiosoitteen, johon lähettää tarjous. Oletan hänen tarkoittaneen mieheni sähköpostiosoitetta. Sitäkään en muuten hänelle kertonut, että puolisoni on mies. Mutta mikäpä muukaan. Kuka sitä nyt naisen kanssa.
Myyjän edustamalla tuotteella oli avainlipputunnus. Ehdottaisin, että naisen rinnukseen kiinnitettäisiin varoituslappu tekstillä: Saattaa sisältää patriarkaalisia asenteita.
Ps. Hyvää Minna Canthin päivää!