Jokikartanon tyhjillään olevaan kerrokseen avautuu taiteilijan ja talon asukkaiden yhteisnäyttely.
Haluaisitko maalata vesiväreillä? jyväskyläläinen taiteilija Biagio Rosa kysyy Jokikartanossa asuvalta Risto Heikkilältä.
”En”, tämä vastaa jyrkästi, mutta kun Rosa asettaa maalaustarvikkeet pöydälle, käsi hakeutuu siveltimelle ja paperille alkaa muodostua metsäistä maisemaa.
Rosa työskentelee kuusi viikkoa muistisairaiden ryhmäkoti Jokikartanossa Jyväskylän kaupungin palkkaamana taiteilijana. Käytännössä työ on ollut yhteisöllistä maalaamisen ja piirtämisen ohjausta, taidetta kaikilla aisteilla sekä läsnäoloa, empatiaa ja kosketusta.
Rosalla on kokemusta työskentelystä niin päiväkoti-ikäisten kuin vanhainkodin asukkaidenkin kanssa, ja hän sanoo hyödyn olevan aina molemminpuolista.
– Tykkään hirveästi tehdä itse taidetta, mutta toisten ohjaaminen ja tekemisen seuraaminen on valtavan antoisaa myös. Välillä tuntuu, että lapset ja vanhukset ovat vapaampia tekemään taidetta koska heillä ei ole taidealan koulutusta. Mikään ei rajaa heidän mielikuvitustaan siinä mielessä, Rosa sanoo.
Hän näyttää moniväristä työtä, joka on syntynyt melkeinpä jo liikkumattoman ja puhumattoman muistisairaan käsissä. Soljuva värimaailma ja toistuvat pensselikuviot ovat lumoavia.
Jokikartanon palveluesimies Arja Porrassalmi näkee Rosan tuoneen talon toimintaan tärkeän panoksen ja paljon iloa.
– Kun Biagio tulee huoneeseen, kaikille tulee hyvä mieli, hän sanoo.
Kun Biagio tulee huoneeseen, kaikille tulee hyvä mieli.
Jokikartanon palveluesimies Arja Porrassalmi
Rosa puhuu maalaamisen terapeuttisuudesta. Hän on nähnyt monta kertaa kuinka käden sätkivä vapina rauhoittuu kun se tarttuu pensseliin.
– Olen myös huomannut, että muistisairaiden aikakäsitys on ihan erilainen kuin minulla. Minulle pieni hetki voi olla muistisairaalle monen tunnin pituinen. Pienestä onnen hetkestä voi riittää koko päiväksi, kun mieli palaa siihen uudestaan ja uudestaan, hän sanoo.
Pöydän päässä istuva Jokikartanon asukas keskeyttää puheen toistuvasti kysyäkseen aikataulusta. Kiire tuntuisi olevan jonnekin, vaikka minnekään ei oikeasti kiire ole.
Rosa kertoo kärsivällisesti aikataulusta. Kun hän sitten sanoo kaatavansa maalaamisessa käytetyn veden ruukkukasvin juurelle, rouva terästäytyy.
– Ei kai nyt sentään. Onko siinä tärpättiä mukana, hän kysyy.
Rosa kertoo, että mukana on vain vettä ja parin siveltimen kastelun verran vesiväriä.
– No sitten, rouva nyökkää hyväksyvästi.
Rosa teki Jokikartanossa taidetta myös vuoteessa olevien asukkaiden kanssa. Kontaktin saaminen oli usein vaikeaa ja välillä mahdotontakin.
– Kokeilin kosketusta, tuoksuja ja erilaisia materiaaleja. Musiikkiin monet reagoivat ja näin kuinka varpaat alkoivat liikkua peiton alla. Kyllä siinä tuli itselle monta kertaa itku.
Silmäkulma näyttää kostuvan nytkin.
Rosa työsti kohtaamisista Sininen hetki -nimisen teossarjan.
Jokikartanon asukkaiden ja Rosan töitä on laitettu esille talon tyhjillään olevaan kerrokseen. Asukkaita tiloihin riittäisi, mutta hoitoalan työvoimapulan takia siihen ei ole resursseja.
– Rekrytoimme koko ajan työntekijöitä, ja pyrimme avaamaan osaston heti kun se on mahdollista, Porrassalmi sanoo.
Kun Heikkilä on saanut maalauksensa tehtyä, Rosa kysyy liitettäisiinkö kuvaan vielä vaikka oksan pätkä tai pala sammalta. Vastaus on tiukka ”ei”.
– On hyvä, että tietää mitä haluaa, Rosa sanoo ja hymyilee sydämellisesti.
Biagio Rosan residenssi Jokikartanossa toteutui kulttuuripalveluiden ja ikääntyneiden palveluiden yhteisenä Taideapteekki-yhteistyönä.