Syömishäiriöön sairastunut Saga Yli-Hannuksela toivoi 15-vuotiaana, että hänen sydämensä pysähtyisi yöllä ja hän voisi kuolla rauhassa.
12-vuotias Saga Yli-Hannuksela seisoo vierailevan venäläisen valmentajan edessä ja saa kuulla olevansa lihava. Joukkuetoverit ovat vieressä ja oma valmentaja ei sano mitään. Saga päättää näyttää, ettei ole lihava, kun vieraileva valmentaja tulee takaisin hiihtolomalla. Vuosi on 2012.
– En ollut todellakaan silloin lihava. Olin täysin normaalipainoinen. Lähestyin murrosikää ja olin henkisesti tosi epävarmassa vaiheessa. Minulle heräsi entistä suurempi kunnianhimo voimisteluun ja päätin, että haluan menestyä. Nämä ajatukset ja takana kytevä anoreksia olivat täydellinen yhdistelmä toisilleen. Yksi isoimmista minuun vaikuttaneista asioista oli, että oma valmentajani ei reagoinut mitenkään toisen valmentajan kommentteihin. Ajattelin, että valmentajani ja kaikki muutkin ajattelevat samalla tavalla.
Saga Yli-Hannukselalle tuli ruuasta täydellinen hallintakeino. Hän alkoi myös lisätä juoksulenkkejä voimistelutreenien oheen. Alussa hän katsoi vain tarkasti mitä syö ja jätti herkut pois.
– Seuraavaksi en syönyt koulussa, ja kotona välttelin yhteisiä ruokailuhetkiä. Kun vanhemmat lähtivät aamulla töihin, kukaan ei tiennyt, etten syö aamupalaa. Äiti antoi treeneihin eväät mukaan, mutta harvoin söin niitä, ehkä omenan. Illalla söin pari ruokalusikallista kaurahiutaleita, Saga kertoo.
Koska hän oli hoikka jo lähtökohtaisesti, anoreksia eteni hänellä hyvin nopeasti. Kun hän oli kuullut kommentin painostaan kesällä, jo seuraavana keväänä hän oli sairaalahoidossa.
Kaikkiaan Saga Yli-Hannuksela oli kolmeen kertaan sairaalahoidossa, kun elimistö ja varsinkin sydän olivat pettämässä. Häntä ei voitu edes siirtää sairaalasta nuorisopsykiatriselle osastolle kuntoutumaan, koska hänen elimistönsä ei olisi kestänyt siirtoa.
Hän sanoo, ettei vihannut syömishäiriöisenä ruokaa. Hän jopa selasi tietokoneella ruokakuvia ja söi tavallaan silmillään.
– Kun sairaus on kuherrusvaiheessa, sairautta ei vihaa. Silloin kokee, että hallitsee kaikkea ja sairaus on paras ystävä. Vasta myöhemmin vihasin itseäni ja sairauttani.
Sairaalajaksot olivat Sagalle rankkoja, varsinkin ensimmäinen. Hän oli juuri täyttänyt 13 vuotta, kun hän oli pitkiä aikoja sairaalassa erossa perheestä ja kavereista. Lisäksi hän koki kaikkien olevan vihollisia, jotka haluavat estää häntä voimistelemasta.
– Söin ensimmäisellä sairaalareissulla kuitenkin kaiken mitä pitää, jotta pääsin jatkamaan kotiin rutiinejani. Elämääni tuli hetkeksi ilo.
Sairaus kuitenkin paheni vuosi vuodelta. Tuli toinen sairaalareissu ja kolmas, joka oli raskain.
– Olin tosi synkissä vesissä 15-vuotiaana. Silti voitin sinä vuonna akrobatiavoimistelun suomenmestaruuden, samoin painissa, ja menestyin myös yleisurheilussa.
Yksi rajapyykki hänelle oli kansainvälinen voimistelutapahtuma Gymnaestrada 15-vuotiaana.
– Olin päättänyt, että kuolen sen jälkeen. Otin tapahtumasta kaiken ilon irti, vaikka se oli hirveä reissu syömishäiriöni kannalta. Sain kuitenkin ilon ja voiman voimistelusta. Viimeisen shown jälkeen katsoin yleisöä ja ajattelin, että nyt voin kuolla. Toivoin, että yöllä sydän pysähtyisi ja voisin kuolla rauhassa. Ajattelin, että kaikille on parempi, että kuolen. Mietin, että elämäni on tässä, mutta onneksi se ei ollutkaan.
Viimeisen sairaalajakson jälkeen Saga Yli-Hannukselalla alkoivat bulimiaoireet 9. luokan jälkeisellä kesälomalla. Ensimmäinen lukiovuosi oli bulimian vuoksi rankka, mutta hänen muutettuaan Kuortaneelle bulimiaoireet vähän hellittivät.
– Kutsun bulimiaa jopa pahemmaksi helvetiksi kuin anoreksiaa. Olet terveessä kehossa, mutta sairaalla mielellä. Häpesin asiaa todella paljon. Ennen olin hallinnut ruokaa täysin. Nyt oli ongelmana se, etten hallitse sitä mitä syön.
Saga Yli-Hannuksela sanoo, että Suomessa syömishäiriöiden hoito, erityisesti hoidon yksilöllinen toteuttaminen ja urheilijoiden syömishäiriöiden ymmärtäminen, on hyvin huonolla tolalla.
– Puhun esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kaikkien syömishäiriöisten puolesta. Anorektikot saavat sääliä ja ajatellaan, että he eivät voi sairaudelleen mitään. Ihmisiin, jotka kärsivät esimerkiksi ahmimishäiriöstä suhtaudutaan ihan eri tavalla. Heidän kohdallaan ei nähdä sairautta ahmimisen takana.
Yli-Hannuksela kertoo tarvinneensa pahan pohjakosketuksen, jotta hän löysi halun elää. Urheilu oli hänen intohimonsa ja hän taisteli sairaalassa, että saisi treenata edes vähän.
– Aloitin painin voimistelun ohelle 15-vuotiaana ja pahimman sairaalajakson alkaessa olin tehnyt raskaan päätöksen jättää voimistelun. Latasin kaikki ajatukseni painiin, joka oli minulle myös hyvin rakas laji.
Saga Yli-Hannuksela sanoo, että hoitohenkilökunta ei ymmärtänyt, kuinka tärkeää urheilu hänelle on.
– Isäni Marko on olympiamitalisti, kummisetäni on olympiamitalisti Harri Koskela, ja lähipiirimme sekä ystäväni koostuivat lähinnä urheilijoista. Miten voin yhtäkkiä sulkea itseni urheilumaailmasta ulos? Äiti, isä ja valmentaja taistelivat puolestani. Kun omat ajatukset alkoivat toimia, pyrimme yhdessä siihen, että sain sairaalasta käsin treenata. Olemme kaikki yksilöitä ja jokainen toipuu omalla tavallaan.
Sairaalassa ei Sagan mukaan ymmärretty, että treenaaminen ei ole pelkkä syömishäiriön tuote, vaan hänen elämänsä.
– Pystyin rentoutumaan, kun sain käydä vähän aikaa treeneissä kerran viikossa, ja joka ilta sain venytellä viisi minuuttia. Aloin voida paljon paremmin ja toipumiseni salaisuus oli, että kuntoutus tehtiin meidän tyylillä. Tarvitsin tosi ison motivaattorin ja syyn elää, ja se oli urheilu.
Tällä hetkellä opiskelija Saga Yli-Hannukselalla menee hyvin. Hän puhuu lämmöllä avomiehestään Mattias Poutasesta ja heidän kahdesta tyttärestään. Hän nauttii nyt opiskelusta, perheensä arjesta ja urheilusta.