”Kaikkien” Ikosten isä

Hannu Ikonen kannustaa laulamaan kotona lapsille ja vaikka itsekseen. Jos ääni lähtee, osaa laulaa.

Hannu Ikonen kuvitteli nuorena olevansa suvun musta lammas. Hän oli kapinallisen ylpeä siitä, että hän lähtee opiskelemaan musiikkialaa eikä esimerkiksi insinööriksi. Kun hän pyrki Sibelius Akatemiaan, siellä hänelle tulikin yllätys vastaan.

– Kuuntelin käytävällä edellistä pääsykoesoittajaa ja mietin, että jos taso on tällainen, en läpäise pääsykoetta. Huoneesta tuli serkkuni ja sain kuulla, että myös toinenkin serkkuni haki sinne opiskelemaan. Pääsimme kaikki Sibelius Akatemiaan ja silloin turhat luulot rapisivat minusta, Hannu Ikonen kertoo.

Hänen sukutaustassaan ei ole ammattimuusikoita, mutta harrastajalaulajia on ollut useita, ja hänen äitinsä soitti pianoa.

– Uuno-ukkini oli nimismies ja mieskuoroharrastaja, kuten isänikin. Lapsena ihmettelin, että mitä ukki laulaa, kun hän lauloi bassostemmoja. Se kuulosti lapsesta niin oudolle.

Ikonen on koulutukseltaan musiikkitieteen maisteri. Pitkän työuransa aikana hän oli muun muassa Korpilahden Alkio-opistossa kulttuurilinjan johtajana, Humakin yliopettajana, Jyväskylän ammattikorkeakoulussa kehittämispäällikkönä sekä ennen eläkkeelle jäämistään heinäkuun lopussa Suomalaisen musiikkikampuksen osa-aikaisena johtajana.

– Vastasin JAMKissa koulutuksen kehittämisestä. Teimme paljon yhteistyötä eri korkeakoulujen kanssa sekä myös yliopiston ja Gradian kanssa. Alun perin en ajatellut tekeväni tällaista työtä, mutta musiikkitieteen maisterin tutkinto antoi hyvät valmiudet myös hallinnollisiin tehtäviin.

Ukin bassostemmojen kuuntelusta on ollut hyötyä, sillä kuoromusiikki on Hannu Ikoselle tärkeä ja rakas harrastus. Hän on johtanut jo kauan ja johtaa edelleen Jämsänkosken Laulumiehiä ja Jyväskylän Studiokuoroa.

– Henkilökohtaisella tasolla musiikki on suuri osa identiteettiäni. En pysty ajattelemaan toisenlaista elämää tai todellisuutta.

Henkilö­kohtaisella tasolla musiikki on suuri osa identiteettiäni.

Hannu ja Muti Ikosen kaikki viisi lasta, eli Osmo, Aili, Tuuli, Heini ja Aimo, ovat muusikoita. Vanhemmat puhuivat kuopukselleen Aimolle, että voisiko hän ryhtyä vaikka insinööriksi.

Ei, hän halusi musiikkialalle ja opiskelee Jyväskylässä soitonopettajaksi.

– Anoppini sanoi aikoinaan, että musiikki on kuin myrkky. Se tarttuu ja sitä ei voi vastustaa. Hän tarkoitti kaiken hyvällä. Kaikki touhu kotona ja sukulaisten kanssa vaikuttivat siihen, että meidän lapsistamme tuli muusikoita. Suvuistamme löytyy paljon hienoja muusikoita.

Hannu Ikonen kertoo, että musikaalisuutta on tutkittu tietyissä suvuissa.

– Tutkimuksissa löytyi tiettyjä geneettisiä selityksiä sille, miten musikaalisuus yhdistyy esimerkiksi kommunikaatioon. Ympäristön vaikutus on silti suuri. Lapsemme ovat laulaneet ja soittaneet pienestä lähtien. He harjoittelevat edelleen todella paljon. Sellaisen harjoittelun määrään ei voi pakottaa, mutta siihen voi kannustaa. Lapsella voi olla sisäinen halu treenaamiseen ja sitten sitä ei voi estää.

Ikoset antoivat lastensa musiikkiopettamisen muille, mutta kotona toki leikittiin, laulettiin ja luettiin paljon.

– Joku kysyi vähän aikaa sitten, että miltä tuntuu, kun lapset ovat menestyneet alallaan, oletko ylpeä. En koe sitä ylpeytenä, vaan ilona siitä, että töitä on, ja että heidän elämänsä on mielekästä. Kärjistetysti voi sanoa, että emme ehdi käydä muissa konserteissa kuin niissä, joissa lapsemme esiintyvät tai missä itse esiinnymme.

Hannu Ikonen kannustaa laulamiseen. Perheissä voisi hänen mielestään laulaa enemmän.

– Laulaminen tukee pienen lapsen puheen oppimistakin ja myöhemmin kielen opiskelua. Toiveenani on, että ihmiset laulaisivat enemmän eri tilanteissa ja kotona.

Vaikka karaoke on suosittu harrastus, Hannu Ikosen mielestä suomalaisiin on iskostunut ajatus oikein laulamisesta.

– Mikä on oikein laulaminen? Moni sanoo, että en osaa laulaa. Jos ääni lähtee, osaa laulaa.

Korpilahdella asuva Hannu Ikonen on mukana Jyväskylän konserttisalin hanketukiyhdistyksessä. Häntä suorastaan nolottaa joissain tilanteissa kertoa olevansa Jyväskylästä, jossa ei ole laadukasta musiikkisalia. Kaupunkiin tarvitaan hänen mielestään tuhannen hengen sali.

– En ymmärrä miksei sitä ole saatu aikaan. Hanketukiyhdistys on yrittänyt vaikuttaa yli kymmenen vuotta eri tahoihin, ei kapinamielellä, vaan rakentavasti. Se, mihin se tulee on ollut minulle koko ajan toisarvoista. Ajattelen kuitenkin, että Lutakko on paras paikka. Jotkut sanovat, että Lutakko on kaukana, mutta se ei ole väitteenä järkevä. Nyt on suunnitelmia saada sali hienosti Paviljongin yhteyteen.

Ikosen mielestä konserttisalin pääkäyttäjä on Jyväskylä Sinfonia, mutta hänestä on tärkeää, että myös kuorot ja pienet orkesterit pystyvät kohtuukustannuksin käyttämään salia.

– Laulumusiikilta puuttuu hyvä, suuri sali. Esimerkiksi Taulumäen kirkko on akustiikaltaan kohtuullinen ja Kyllön terveysaseman aula on hyvä. Jyväskylän yliopiston juhlasali on akustisesti kammottava ainakin kuoroille. Salin akustiikka on yksi instrumentti kaikessa musiikissa, Hannu Ikonen korostaa.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut