Baz Luhrmannin tyyli on helppo tunnistaa.
Elvis. Ohjaus: Baz Luhrmann.
Baz Lurhmannin Elvis on näennäisesti elämäkertaelokuva, mutta sen todellinen genre on oikeastaan ”Baz-elokuva”.
Luhrmannin aikakausia yhdistelevä, historiallisia vapauksia ottava ja visuaalisesti yltäkylläinen maailma sopii etenkin Elviksen Las Vegas -aikakauteen, jossa oli samaa liioittelua ja mahtipontisuutta.
Vaikka valokeila on Elviksessä, katsotaan häntä etäältä ja ensisijaisesti esiintyjänä, jonka suhde musiikkiin on kuin myrskyisä rakkaustarina.
Elokuva keskittyy hetkiin, jolloin Elvis oli rehellinen afroamerikkalaisille musiikillisille juurilleen. Näin Baz tavoittaa seikat, jotka tekivät Elviksestä suuren – ihonvärin ja ulkonäön lisäksi karisman, äänen ja tulkinnan syvyyden.
Elvis oli nuorena kaunis kuin veistos, viimeisinä vuosinaan kuin massiivinen tilataideteos. Metamorfoosia ei suotta liioitella, ja Austin Butler tajuaa olla sopivan vähäeleinen suurissa saappaissaan.
Yllättäen Tom Hanks poikkeuksellisessa roolissaan ahneena hyväksikäyttäjänä on lähempänä karikatyyriä.
Kaksikko symboloi laajemmin amerikkalaista viihdeteollisuutta, jossa ihmisestä tuotteeksi muuttunut kultamunia tuottava hanhi näännytetään häkkiinsä. Asetelman irvokkuutta korostetaan viittauksilla friikkisirkukseen.
Suoratoisto
The Great Gatsby – Kultahattu (2013). Ohjaus: Baz Luhrmann. Elisa Viihde.
Baz Luhrmannin The Great Gatsby – Kultahattu on jo viides F. Scott Fitzgeraldin klassikkoromaanista tehty elokuvasovitus ja sellaisena selvästi persoonallisempi kuin aiemmista versioista tunnetuin, Jack Claytonin ohjaus vuodelta 1974.
Gatsby (Leonardo DiCaprio) on juhlien yksinäinen isäntä ja myyttinen miljonääri kieltolain ajan Yhdysvalloissa. Hänen itsensä rakentama hahmo rakentuu keksityn, hauraan henkilöhistorian ja pakkomielteeksi muodostuneen unelman varaan.
Eeppinen melodraama välittää Fitzgeraldin kuvaaman, ensimmäisen maailmansodan kokeneen, ns. kadotetun sukupolven kiihkeän nautinnonhalun, riehakkaan levottomuuden ja illuusion amerikkalaisesta unelmasta. Ylettömän tuhlailun, juhlinnan ja näennäisen elämänilon taustalla kuultavat kuitenkin pinnallisuus, kyynisyys ja elämän tarkoituksettomuus.
Kiinnostava valinta on liittää jazz-sukupolven kuvaukseen Jay-Z:n tuottama soundtrack, jolla ragtime ja jazz lomittuvat hip hop -vaikutteisiin. Samalla se laajentaa vihjailevasti Fitzgeraldin esittämän aikalaiskritiikin nykypäivään.
Luhrmannille tunnusomainen, liioitellun värikäs visualisointi toimii etenkin suurten juhlien kuvauksessa, jotka ovat kuin musikaalia ilman musiikkinumeroita.