The Black Phonen maailma on täynnä piilotettua väkivaltaa.
The Black Phone. Ohjaus Scott Derrickson.
Finney Blaken (Mason Thames, kuvassa) nuoruutta 1970-luvun Denverin esikaupunkialueella määrittää jatkuva väkivallanuhka. Kiusaajat ovat kintereillä niin koulussa kuin koulumatkoilla, ja kotona alkoholisoitunut isä (Jeremy Davies) hoitaa kasvatuksen nahkavyöllä. Kaiken lisäksi alueella päivystää sadistinen ”The Grabber” (Ethan Hawke), joka urbaanilegendojen mukaan on vastuussa lukuisten teinipoikien katoamisista.
The Black Phone on Scott Derricksonin onnistunut paluu kauhun pariin. Finneyn yritys paeta kellariloukosta aikarajaa vastaan rikkinäiseksi väitettyyn puhelimeen saamiensa vihjeiden avulla muistuttaa synkkää pakohuonepeliä. Maailmassa, jossa aikuiset eivät kykene heitä suojelemaan, lasten on autettava toisiaan.
Elokuva yhdistää yliluonnollisuutta ja realismia tavalla, jossa pahuus ja pelot edustavat jälkimmäistä. Finneyn siskon Gwenin (Madeleine McGraw, kuvassa) unissa on samaa 70-luvun kaitafilmien estetiikasta ammentavaa uhkaavuutta kuin Derricksonin, Hawken ja käsikirjoittaja Robert Cargillin edellisen yhteistyön Sinisterin (2012) parhaissa hetkissä.
Joe Hillin novellin adaptaatio on säilytetty miellyttävän tiiviinä myös valkokankaalla. James Ransonen esittämä komediallinen, oman elämänsä yksityisetsivä tuntuu kuitenkin eksyneen väärään elokuvaan ja tyylilajiin.
Suoratoisto
Get Out (2017). Ohjaus: Jordan Peele. HBO Max.
Chris (Daniel Kaluuya) ja Rose (Allison Williams) ovat saavuttaneet yhteiselossaan pisteen, jossa miehen on aika tavata kumppaninsa vanhemmat. Sulhaskokelas saa lämpimän vastaanoton, mutta pikkuhiljaa viikonloppu alkaa saada yhä omituisempia piirteitä.
Jo Get Outin avauskohtaus, jossa afroamerikkalainen mies kulkee läpi esikaupunkialueen, murtaa kauhuelokuvien perinteisiä asetelmia. Rotukysymyksiin liittyvä satiirisuus vain vahvistuu elokuvan edetessä. Erityisen hauskasti Jordan Peele kuvaa koulutetun valkoisen keskiluokan niin sanottua liberaalia rasismia, mutta tapahtumat muistuttavat myös Yhdysvaltojen orjuuden historiasta. Nokkela ja yllätyksellinen käsikirjoitus ei silti latistu pelkäksi poliittiseksi kannanotoksi.
Elokuva toimii myös visuaalisesti Peelen osatessa rakentaa kauhun ja vierauden tunnetta mainoskuvamaiseen idylliin.