Milla Pitkänen on aina ilmaissut itseään hyvin viittomalla – kuuroutta enemmän elämää rajoittavat ennakkoluulot ja -asenteet

Viittomakieli on visuaalista ja ilmaisultaan rikasta. Hyvin hienovarainen ele voi olla merkitsevä.

Milla Pitkänen valmistuu tänä kesänä maisteriksi oman äidinkielensä eli suomalaisen viittomakielen opinnoista. Opintojen myötä Pitkänen on pätevä kieliasiantuntijan ja suomalaisen viittomakielen aineenopettajan töihin, mutta opiskelu on antanut myös paljon muuta.

– Tärkeintä on ollut, että olen saanut lisää ymmärrystä omasta kielestä, kulttuurista ja siitä, mitä ne sisältävät. Opintojen myötä kiinnostuin järjestötoiminnasta, ja olen ollut aktiivisesti mukana monessa viittomakielisessä järjestössä sekä vapaaehtoistoiminnassa. Ilman yliopiston opintoja en ehkä olisi se henkilö, joka olen tänä päivänä.

Pitkänen syntyi kuurona, mutta hänen vanhempansa ovat kuulevia. Hän käyttää viittomakielestä äidinkielen sijaan mieluummin sanaa ensikieli, sillä vanhemmat opettelivat suomalaista viittomakieltä tyttären synnyttyä. Kotiin tuli henkilö opettamaan viittomakieltä, ja perhe osallistui Kuurojen liiton sopeutumisvalmennuskurssille. Kurssilla lapsilla oli omaa toimintaa sillä aikaa, kun vanhemmat opettelivat viittomaan. Vanhemmat veivät Pitkästä aktiivisesti myös erilaisiin kuurojen tapahtumiin ja leireille, joissa hän pääsi käyttämään omaa kieltään vuorovaikutuksessa muiden kuurojen kanssa.

Suomalaisen viittomakielen rinnalla Pitkänen harjoitteli kirjoitettua suomen kieltä. Nelivuotiaana hän kävi päiväkoulussa, jossa harjoiteltiin aamupäivisin lukemista ja kirjoittamista, iltapäivisin leikittiin. Hänen äitinsä tehosti oppimista kotona liimailemalla muistilapulle kirjoitettuja suomen kielen sanoja huonekaluihin.

– Rakastin lukemista, olin oikea lukutoukka, Pitkänen muistelee.

Peruskouluikäisenä Pitkänen sai kuurojen koulussa yhdestä kahteen tuntia viikossa viittomakielen opetusta. Vaikka hän tiesi nykyiseen verrattuna vähän omasta kielestään, on hän aina pystynyt ilmaisemaan itseään hyvin viittomalla.

– Viittomakieli on mun tunnekieli, hän toteaa.

Yliopisto-opintojen ansiosta oma kielenkäyttö ja kielikäsitys ovat kuitenkin selvästi muuttuneet. Erityisesti arvostus omaa kieltä kohtaan on lisääntynyt. Opinnot sisältävät paljon keskustelua, pohdintaa, erilaisten näkökulmien tarkastelua ja reflektointia. Opiskelija saa myös palautetta esimerkiksi viittomisen selkeydestä ja neuvoja, millaista ilmaisua voi käyttää eri konteksteissa.

– Nykyään mietin viittomisen aikana myös vastaanottajaa ja viiton aiempaa rauhallisemmin.

Miten viittomakielellä sitten ilmaistaan asioita?

Usein viittomakielestä opetellaan ensimmäisenä sormiaakkoset. Niitä voidaan käyttää keskustelussa, jos tarvitsee viittoa esimerkiksi paikannimi tai esine, jolle ei ole viittomakielistä vastinetta.

Kielenkäyttö perustuu sekä sovittuihin merkityksiin että asioiden kuvailemiseen näyttämällä. Leksikaaliset viittomat perustuvat sopimuksiin, eli viittoman ymmärtäminen edellyttää merkityksen tietämistä. Tällaisia ovat esimerkiksi perheenjäsenten nimitykset ”äiti” ja ”isä”. Toisessa ääripäässä on konstruoitu toiminta, mikä tarkoittaa, että viittoja itse näyttelee kohdetta. Näiden ääripäiden välille sijoittuu jatkumolle ilmaisuja, jotka voivat olla sekä leksikaalisia että kuvailevia viittomia tai esittämistä.

Taitava viittoja pystyy ilmaisemaan asiat upeasti.

– Viittomakieli on hyvin visuaalinen kieli. Siinä käytetään käsiä, kasvoja, ilmeitä ja kehoa. Hyvin hienovarainen ele voi olla merkitsevä.

Kuvailevat viittomat esittävät asian kokoa, muotoa, sijaintia, liikettä tai käsittelyä. Pitkänen käyttää esimerkkinä sanaa ”lintu”. Hän laittaa kämmenet vierekkäin kohti keskustelukumppania, peukalot ristiin ja tekee sormilla siipimäistä liikettä. Viittomalla kuvaillaan, mitä lintu tekee ja miltä se näyttää.

Seuraavaksi hän havainnollistaa konstruoitua toimintaa. Pitkänen leyhyttää käsiään eli esittää itse lintua.

Merkitys- ja sävyeroja ilmaistaan ilmeillä ja eleillä sekä huuliolla eli suun liikkeillä. Suulla voidaan muodostaa suomen kielen sanahahmo, eli ikään kuin puhua sana ilman ääntä. On olemassa myös viittomakielisiä huulioita: esimerkiksi ”lähteä”-verbin huulio on ”viuh”.

Pikkulintua voi esittää muodostamalla käsistä pienet ja nopsat siivet sekä suipistamalla suun pieneksi. Suurta joutsenta näytellessä koko kädet leyhyvät hitaasti. Linnun suurta kokoa voi korostaa entisestään täyttämällä posket ilmalla.

– Taitava viittoja pystyy ilmaisemaan asiat upeasti. Se on ikään kuin katsoisi elokuvaa.

Tulkkipalvelut ovat kuurolle tärkeä osa elämää. Kuurot saavat Kelan kautta tilata tulkin ilmaiseksi. Pitkäsellä on tutuista tulkeista lista, jossa hän erittelee, kuka sopii hyvin mihinkin tilanteeseen. Opiskeluihin liittyvissä asioissa hän on voinut käyttää Jyväskylän yliopiston omia tulkkeja ilmoittamalla tarpeesta tulkkikoordinaattorille.

Tulkin tarve täytyy ennakoida hyvissä ajoin, sillä pääosin tulkkivälitys on arkisin auki ja viikonloppuisin suljettu. Öisin välitys on kiinni, ja myös hätätulkkausta on saatavilla vain virka-aikaan.

Kun Pitkänen keskustelee tulkin välityksellä, hän yrittää viittoa hyvin selkeästi, jotta tämä varmasti ymmärtää välittää viestin oikein. Kuuron keskustelukumppanin kanssa kieli on rennompaa.

– Äitini ei aina ymmärrä sitä kieltä, jota viiton kaverien kanssa. Omasta mielestäni viiton samalla tavalla eri tilanteissa, mutta ilmeisesti en.

Aina kemiat eivät kohtaa tulkin kanssa, ja väärinymmärrykset ovat mahdollisia. Pitkänen kykenee seuraamaan keskustellessaan suomen kielen sanahahmoja tulkin huulilta ja tarkastelemaan, tuleeko hänen viittomansa käännetyksi oikein. Myös keskustelukumppanin reaktioista voi päätellä paljon.

– Vastaanottajan ilme tai reaktio saattaa olla erilainen kuin odotin. Siitä ymmärrän, ettei viesti ole välittynyt.

Esteettömyydessä ja asenteissa vielä paljon työtä

Kannustan lähestymään kuuroja rohkeasti.

Vähemmistöstressi on kuuroille arkipäivää. Milla Pitkänen avaa, että käsitteellä tarkoitetaan vastuun tunnetta ja henkistä kuormitusta, jotka aiheutuvat vähemmistöille siitä, ettei heitä huomioida monissa arkipäiväisissä asioissa.

Tunne normeihin kuulumattomuudesta, sosiaalinen leima sekä ympäristön odotukset ja syrjintäkokemukset aiheuttavat uupumusta.

– Esteettömyyden puute näkyy jokapäiväisessä elämässäni. Esimerkiksi etäopiskelussa lisää töitä aikatauluttamiseen teetti se, ettei videotallenteissa ollut tekstitystä, ja ne piti katsoa tulkin välityksellä.

Kuurot ovat sekä kieli- ja kulttuurivähemmistöä että yhteiskunnan näkökulmasta vammaisia. Pitkäselle kuurous on aina ollut normaali asia, eikä hän koe sitä esteenä tavalliselle ja hyvälle elämälle.

Kuuroutta enemmän elämää rajoittavat ihmisten ennakkoluulot ja asenteet.

Jos Pitkäsellä ei ole tulkkia mukana, ja hän haluaa viestiä ihmiselle, hän saattaa viittoa ”paperi ja kynä”: suorakulmio ja kirjoitusliike kädellä. Tällä hän kehottaa kirjoittamaan asian paperille.

Hän kertoo, että ihmiset monesti jäätyvät tilanteessa. Tämän hän arvelee johtuvan siitä, että tilanne on ihmiselle uusi ja odottamaton, eikä tämä ymmärrä viestiä. Hämmentävässä tilanteessa ihmiset saattavat joskus vaihtaa kielen puhuttuun englantiin tai alkaa puhua kovempaa.

– Kannustan lähestymään kuuroja rohkeasti. Kommunikointi onnistuu kirjoittamalla paperille, kännykällä tai eleillä, jos ei osaa viittoa. Tärkeintä on, ettei anna ennakkoluulojen määrittää omaa toimintaa ja ymmärtää, että tässä on kyse vain erilaisesta kielestä.

Viittomakielen käyttäjien määrä vähenee. Osaltaan tämä johtuu siitä, että nykyään tehdään sisäkorvaistutteita, joiden avulla osa kuuroista pystyy kuulemaan. Osasyynä on se, ettei leikkauksesta toipuville lapsille välttämättä tarjota lainkaan viittomakielen opetusta.

Pitkäsen mielestä on harmillista, että kuntoutuminen keskittyy usein pelkkään puhumiseen. Hän pitää kaksikielisyyden tukemista hyvin tärkeänä ja toivoo, että lapsille tarjotaan erilaisia kommunikointivaihtoehtoja.

– On vanha käsitys, että viittomakieli haittaisi puheen oppimista. Päinvastoin, jos viittomakielen oppii varhain, kielet tukevat toisiaan.

Viittomakieli

Kuten puhuttuja kieliä, myös viittomakieliä on lukuisia. On olemassa myös kansainvälinen viittominen, jolla eri maiden kuurot ymmärtävät toisiaan.

Suomessa on käytössä kaksi viittomakieltä, suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli.

Suomessa on noin 10 000–14 000 suomalaisen viittomakielen taitoista.

Kuuroja heistä on noin 3000.

Suomenruotsalaisia kuuroja on noin 100 ihmistä.

Äidinkielenään viittomakieltä käyttää noin 5 000 ihmistä. Näihin lukeutuvat kuurojen vanhempien kuulevat lapset, joista käytetään lyhennettä CODA (children of deaf adults).

Jyväskylän yliopisto on Suomen ainoa, jossa voi suorittaa kandidaatin-, maisterin- ja tohtorintutkinnon suomalaisen viittomakielen oppiaineesta.