Suoratoisto
Licorice Pizza (2021). Ohjaus: Paul Thomas Anderson. Elisa Viihde.
Gary (Cooper Hoffman) on 15-vuotias lapsinäyttelijä, joka söpöytensä menetettyään on luisumassa uhkaavasti kohti sarjayrittäjyyttä. Elämää ei helpota myöskään rakastuminen kymmenen vuotta vanhempaan Alanaan (Alana Haim).
Paul Thomas Andersonin Licorice Pizza sijoittuu tuttuun tapaan ohjaaja-käsikirjoittajan kotikonnuille Kalifornian San Fernando Valleyhin, mutta nyt miljöö on aiempaakin keskeisemmässä roolissa. 1970-luvun alun Los Angelesin esikaupunkialue huokuu aikakauden muotia ja ilmapiiriä, mutta nostalgian lisäksi muistutetaan myös tunkkaisemmista arvoista ja asenteista.
Eräänlaisena jatkumona voi pitää myös viidessä Andersonin elokuvissa näytelleen Philip Seymour Hoffmanin pojan nostamista pääosaan.
Gary Goetzmanin elämään löyhästi perustuva Licorice Pizza on yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Kerronnan rakenne on episodimainen, ja kohtauksia sitoo yhtenäisen tarinan sijaan miljöö sekä Garyn ja Alanan vaikeasti määriteltävä suhde.
Poikkeuksellista realismia ydinperheen yhdennäköisyyteen tuo se, että Alanan siskoja näyttelevät Alana Haimin tosielämän siskot ja vanhempia heidän oikeat vanhempansa.
Vivarium (2019). Ohjaus: Lorcan Finnegan. Yle Areena.
Asuntolainan ottaminen, yhteen muuttaminen ja lapsen saaminen ovat isoja, jopa pelottavia elämänmuutoksia. Harvoin niitä on esitetty kuitenkaan yhtä ahdistavina ja kahlitsevina kuin Vivariumissa, jossa Imogen Pootsin ja Jesse Eisenbergin esittämä pariskunta juuttuu omakotitalolähiöön kirjaimellisesti kuin avovankilaan.
Kaiken kukkuraksi heidän ovensa eteen ilmestyy pahvilaatikko, jonka sisällä on vauva ja kirje: ”Kasvattakaa hänet, niin teidät vapautetaan.”
Vivariumin keskiluokkaisen lähiön mainoskuvien nyrjähtänyt kääntöpuoli on suljetumpi ja pastellisävyisempi kuin David Lynchin esikaupungeissa. Identtisistä ”nukkekodeista” koostuva asuntoalue on keinotekoinen kuin tietokoneella luodut arkkitehtuuria esittelevät havainnekuvat ja tuo mieleen René Magritten arkisen surrealismin.
Onko kyse kapitalistisen oravanpyörän satirisoinnista, synnytyksen jälkeisen masennuksen kuvauksesta vai tieteiskauhusta, jää katsojan päätettäväksi. Tunnelmansa puolesta Vivarium asettuu mielen sopukoihin pikemminkin kauhuna kuin komediana.