Jyväskyläläisyhtye Lost Society ei ole lainkaan niin hukassa kuin nimi ehkä antaa ymmärtää – itse asiassa päinvastoin. Syyskuussa 2022 ilmestyvä, järjestyksessään viides studioalbumi, If the sky came down kertoo maailmasta ja elämästä kenties aiempia levyjä aidommin ja rehellisemmin. Levyä on työstetty korona-ajan keikkahiljaisuudessa, mikä on ollut nelihenkiselle bändille paitsi haastavaa, myös kasvattavaa aikaa.
– Teemme musaa fiiliksellä ja sydämestä. Musiikki on se outlet, johon voimme siirtää sekä negatiiviset että positiiviset energiat. Korona muistutti meitä taas siitä, miten onnekkaita olemme, kun saamme tehdä sitä, mitä rakastamme. Nyt olemme aiempaa ehjempiä, linjaa yhtyeen perustaja, laulaja-kitaristi Samy Elbanna.
Lost Societyn musiikillista kasvutarinaa voi seurata neljän jo julkaistun studioalbumin kautta. Siinä missä esikoislevyn, Fast Loud Death (2012) lyriikat huokuvat teini-iän uhoa ja uhmaa, seuraavilla levyillä ajatukset ja tulkinnat ovat jo aavistuksen kypsempiä. Monia 14-vuotiaana kirjoittamiaan lyriikoita Elbanna pitää ”juvenile-paskana”, siis teini-ikäisen rustaamana roskana. Mutta niilläkin on paikkansa tarinankaaressa.
– Uskon, että bändi on niin hyvä kuin sen viimeisin levy. Uuden levyn pitää olla paras levy ikinä. Tällä uusimmalla levyllä on rehellisintä lyriikkaa, mitä olen koskaan kirjoittanut. En ajatellut, että omg, nyt aion avata vaikeita ja kivuliaan rehellisiä asioita: tiesin vaan, että näin tämän pitää mennä, Elbanna avaa.
Lost Societyn historia voidaan pitkälti sanoittaa ”oikeassa paikassa oikeaan aikaan” -tyyppisen narratiivin kautta. Elbannalla on aina ollut selkeä näkemys siitä, mitä hän haluaa isona tehdä: soittaa kitaraa omassa bändissä, jonka tulisi olla – ei yhtään vähempää kuin – maailman paras.
Pelkkä omaksi iloksi soittelu ei ollut vaihtoehto. Ensimmäiset bändiviritelmät syntyivät jo ala-asteella, ja yläasteella hän ryhtyi tositoimiin.
– Yläasteelle tultaessa olin jo pitkään väsännyt biisejä itsekseni. Sitten esittelin niitä yhdelle frendille, joka oli myös kiinnostunut bändin perustamisesta, Elbanna taustoittaa.
Se frendi oli yhtyeen ensimmäinen rumpali Ossi Paananen, joka soitti tuolloin rumpuja samassa bändissä, jossa Elbanna lauloi.
Kerran bänditreeneissä piipahti myös mies nimeltään Arttu Lesonen, jonka sanottiin olevan ilmiömäinen kitaristi. Hän taas tunsi basisti Mirko Lehtisen. Niin syntyi kokoonpano, joka porskutti yhdessä eteenpäin vuosikymmenen. Vuonna 2019 Paanasen tilalle tuli rumpali Tapani ”Taz” Fagerström.
– Bändin jäseniä yhdistää samanlainen näkemys musiikista, elämästä ja maailmasta. Töitä on tehty paljon, mutta paljon on ollut tuuriakin mukana – tai itse haluan ajatella, että kaikki on karmaa, Elbanna tulkitsee.
Elbanna kokee, että Lost Society on löytänyt oman äänensä ja ”spirittinsä” – siis yhtyeelle omaleimaisen, tunnistettavan tyylin. Jos jotain vertailukohtaa haluaa hakea, musiikissa voi kuulla vaikutteita muun muassa Megadethista ja Panterasta.
Biisien intensiteetti vaihtelee nopeasta thrashista tunnelmallisiin slovareihin asti tavoittaen thrash metallin syvimmän olemuksen: hevi sulautuu punkiin ja punk heviin sulassa sovussa.
– En koskaan suunnitellut, että perustaisin thrash metal -bändiä. Mutta siihen suuntaan olemme ajautuneet ja sitä ensimmäiset levyt edustivat. Näin nuorina muusikoina meidän olisi kuitenkin hullua laittaa itseämme yhteen lokeroon. Itselleni on aina ollut tärkeintä, että saan vaan soittaa kitaramusaa, Elbanna kiteyttää.
Sitä Elbanna onkin saanut tehdä. Esikoislevyn julkaisuvuonna 2012 yhtye oli kaksivuotias ja sen jäsenet alle parikymppisiä. Sitä ennen Lost Societylta oli ehtinyt ilmestyä yhtyeen nimeä kantava demo vuonna 2011 ja toinen demo, Trash All Over You vuonna 2012. Samana vuonna bändi kiinnitettiin Nuclear Blast Recordsille.
Vuonna 2014 päivänvalonsa näki toinen studioalbumi Terror Hungry, joka tarjoili ykkösalbumia enemmän groove-metal -henkisiä riffejä. Helmikuussa 2016 ilmestyneellä Braindead-kolmosalbumilla oli puolestaan aiempaa enemmän hitaampia ja pidempiä kappaleita. Helmikuussa 2020 ilmestyi neljäs levy No Absolution.
– Ensimmäisillä kahdella levyllä thrash metal oli tosi selkeää. Kolmannelle levylle tuli mukaan muitakin vaikutteita ja sen jälkeen meillä oli tarpeeksi itsevarmuutta omaksua mitä tahansa vaikutteita. Eihän meistä kukaan ole kuunnellut himassa pelkkää Metallicaa. Olemme kuunnelleet ihan kaikkea, Elbanna ynnää.
Mikä yhdistää kaikkea metallimusiikkia? Elbannan kysymys on retorinen ja hän vastaa siihen itse: rehellisyys ja aitous. Metallimusiikkia tehdään sydämestä ja fiilispohjalta – sen fiiliksen, joka kulloinkin on pinnalla.
– Metallin kautta voidaan välittää niin kiukkua kuin onnellisuuttakin. Se on vedonnut minuun. Diggaan kertoa omia mielipiteitäni ja näyttää tunteeni. Meidän musiikissamme käydään läpi koko elämänkaarta.