Jatko-osa, päivitys ja kunnianosoitus

Uusi Scream kumartaa syvään Wes Cravenille mutta ei tyydy kopioimaan.

Elokuva / Suoratoisto

Scream (2022). Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett. Netflix.

1990-luvun puoliväliin tultaessa slasher-elokuva oli raahustanut henkitoreissaan videovuokraamoiden ylähyllyihin ja Anttilan alekoreihin odottamaan varmalta vaikuttavaa kuolemaa. Genren onnistui kuitenkin elvyttämään Wes Cravenin ohjaama ja Kevin Williamsonin käsikirjoittama Scream (1996).

Jo Wes Craven’s New Nightmare (1994) kommentoi kauhuelokuvia metahengessä, mutta Scream käänsi niiden kliseet voimavarakseen vieläkin taitavammin. Sen hahmot – niin murhaaja kuin uhrit – tunsivat kauhuklassikot ja yrittivät hyödyntää tietoisesti niiden kaavamaisuutta.

Scream paitsi tekohengitti kokonaisen lajityypin, muuttui itse moderniksi klassikoksi, joka sai jäljittelijöitä, jatko-osia ja Netflix-sarjan. Jatko-osissa sen itseironian astetta syvennettiin ja laajennettiin myös fanikulttuuriin fiktiivisen Stab-elokuvasarjan avulla.

Vaikka Scream 2 (1997) tehtiin vauhdilla ja rahankiilto silmissä, oli sekin terävä kuin lihaveitsi ammentaessaan jatko-osien pyrkimyksestä ylittää edeltäjänsä. Scream 3 (2000) toimi korkeintaan camp-henkisenä kauhukomediana, mutta Scream 4 (2011) on mainettaan fiksumpi elokuva.

Scream (2022) on elokuvasarjan ensimmäinen osa ilman Cravenia ja Williamsonia. Tapahtumat sijoittuvat Woodsboroon, jossa jälleen joku hullu saa päähänsä tutun naamarin ja halun kopioida vanhoja sarjamurhia. Mukana on niin uutta verta kuin jo ensimmäisestä osasta tuttuja näyttelijöitä ja hahmoja.

Kauhuelokuvat ja niiden yleisö ovat neljännesvuosisadassa muuttuneet, mikä tuodaan nokkelasti esiin jo klassisessa avauskohtauksessa, jossa nuori nainen saa kauhutriviaa sisältävän puhelun tuntemattomalta soittajalta. Nyt kysymykset eivät kuitenkaan käsittele 1980-luvun kassamagneetteja vaan Stab-elokuvia, joita vastaaja pitää itseään toistavina ja typerinä.

Kuten jo elokuvan nimi ilman järjestysnumeroa vihjaa, kyseessä on jatko-osan ja uudelleenfilmatisoinnin yhdistelmä (engl. ”requel”), mitä myös käsikirjoitus ja dialogi alleviivaavat.

Niinpä se viljelee viittauksia omaan historiaansa pitääkseen nostalgiannälkäiset, 90-luvulla nuoruuttaan viettäneet katsojat tyytyväisinä. Ja jotta elokuva ei olisi pelkkä pitkitetty silmänisku faneille, se pyrkii olemaan myös aito kauhuelokuva ja murhamysteeri.

Nämä tavoitteet pysyvät kohtuullisen hyvin tasapainossa, mutta etenkin elokuvan loppupuoli on melkoista maljankohottelua ensimmäiselle Screamille ja Wes Cravenille – jälkimmäiselle jopa kirjaimellisesti.