Viime keväänä avatun Rosso Jyväskylän ravintolassa paikkansa voi valita vapaasti maaliskuisena alkuiltapäivänä. Tarjoilija kysyy, olenko tulossa syömään. Olenhan minä, mutta en yksin ja seura puuttuu vielä.
Tilanne jännittää, sillä seuraksi on saapumassa raskaan sarjan ruoanystävä. Enkä nyt tarkoita erityisen isoa ihmistä, mutta nimenomaan ruoan, en ruuan ystävää.
Yliopistonlehtori Matti Itkonen saapuu ravintolaan kolme minuuttia jälkeeni. Edellisen kerran tapasimme noin puoli vuotta sitten, kun haastattelin Itkosta kättelyn merkityksestä.
Silloin kohtaamisemme oli jäykähkö. Siitä puuttui kättely ja syöksyin suin päin sinuttelemaan itseäni vanhempaa tapakulttuurin tuntevaa yliopistonlehtoria ensikohtaamisessa.
Syntynyt jännitys purkautui haastattelun lopuksi, mutta nyt edessä on uusi tilanne: olemme sopineet keskustelevamme ruoasta ja ravintolakokemuksesta Rossossa.
Jännittävän tilanteesta tekee se, että itse suhtaudun ruokaan ennen kaikkea polttoaineena, jota on saatava säännöllisesti. Itkonen sen sijaan suhtautuu ruokaan ja siihen liittyvään kulttuuriin intohimoisesti. Hänelle kokemukseen kuuluvat kaikki ravintolan verkkosivuilta aina tilaan, kattaukseen, palveluun, itse ruokaan ja pöytätapoihin.
Itkonen kiinnittää tarkoin huomiota myös ruokaan liittyvään kielenkäyttöön. Hän pitää esimerkiksi ensiaskeleena kohti sivistynyttä ruokakokemusta sitä, että käyttää ruoasta taivutusmuotoa ruoan eikä ruuan.
Pohdin väkisinkin, ovatko omat pöytätavat kunnossa ja kieli keskellä suuta. Myöhemmin pelko osoittautuu turhaksi, mutta sitä ennen aloitamme raastepöydästä.
Itkonen on tutustunut ennakkoon Rosson verkkosivuihin, jotka lupaavat ravintolalta iloa, yhdessäoloa ja täydellistä pitsaa. Siksi tilaammekin yhteistuumin pitsat.
Verkkosivuilla ravintolaan toivotetaan tervetulleeksi porukalla kuin porukalla. Itkonen kiinnittää huomiota sanaan ”porukka”. Tulkitsemme sen olevan linjassa rentouteen pyrkimyksen kanssa.
SOK:n ketjuravintola Rosso perustettiin 1970-luvun lopulla. Jyväskylään Rosso saapui 1980-luvun puolivälissä Kirkkopuiston laidalle. Itkonen muistaa, kuinka paikalla sijaitsi ennen italialaista ravintolaa Valion baari.
1990-luvun alussa kaupunkiin avattiin toinen Rosso kauppakeskus Jyväskeskukseen. Jyväskeskuksen ravintola loppui vuoden 2020 lopussa. Kirkkopuiston kupeessa Rosso viihtyi viime vuoteen saakka. Nyt Vapaudenkadun ja Asemakadun kulmassa toimiva Rosso on kaupungin ainoa.
– Ketjuravintoloita monesti moititaan, että niissä ei ole mitään uutta ja ainutlaatuista. Minulle ne ovat kuitenkin laadun tae, Itkonen toteaa.
Puhutaan petrolisesta tai ryhdikkäästä mausta. Mitä se tarkoittaa?
Kommentti murentaa ennakko-odotuksiani. Arvelin, että juuri syvälle ruokakulttuuriin perehtynyt ihminen voisi ylenkatsoa ketjuja.
Raastepöytä oli raikas ja pöytään saapuvat pitsat ovat isoja. Omassani on paahdettua broileria, ananasta, Aura-juustoa ja BBQ-kastiketta. Itkosen pitsa koostuu katkaravuista, tonnikalasta, kevätsipulista ja pisaratomaateista ilman pitsajuustoa.
Oletukset jäykästä ruokahetkestä jatkavat murenemistaan, kun Itkonen pohtii, voimmeko syödä pitsat käsin. Ja voimmehan me.
– Minusta on hullua leikata pitsasta reunoja pois. Nehän ovat yksi pitsan parhaista osista.
Hän ei myöskään ymmärrä keskustelua siitä, kuuluuko ananas pitsaan vai ei.
– Pitsaan on alun perin laitettu sitä, mitä sattuu kaapista löytymään. Osaa perinteisistä pitsan aineosista, kuten kananmunaa, voidaan Suomessa jostain syystä pitää moukkamaisina.
Itkosen innostus ruokaan alkoi parikymmentä vuotta sitten, kun hän toimi Haaga-Helia ammattikorkeakoulun palveluinnovaatioiden yliopettajan V. A. Heikkisen matkailu- ja ravitsemusaiheisen väitöskirjan ohjaajana.
Sittemmin hän on kirjoittanut yhdessä Heikkisen ja Sam Inkisen kanssa 11 ruoka-aiheista kirjaa ja uusi on taas työn alla.
Itkonen suhtautuu ruokaan yhtä aikaa intohimoisesti ja rennosti. Hän ei ymmärrä ruokakriitikkojen tylyyttä.
– Vaikuttaa siltä, että ollakseen uskottava kriitikko, on kirjoitettava tylysti, hän ihmettelee ja viittaa erityisesti Helsingin Sanomien ruokakriitikoihin.
– Kyse on kuitenkin valtakunnan suurimmasta yleislehdestä eikä esimerkiksi keittiöalan ammattilehdestä, Itkonen sanoo.
– On korrektia syödä, mitä tarjotaan, hän linjaa.
Vielä enemmän Itkonen ihmettelee viiniarvosteluja.
– Puhutaan petrolisesta tai ryhdikkäästä mausta. Mitä se tarkoittaa? On minullakin loppunut perämoottorista polttoaine ja olen joutunut imaisemaan täyttöletkun täyteen polttoainetta. Silloin maku on joskus petrolinen.
– Siideriarvostelussa erästä viisi tähteä saaneen juoman tuoksua verrattiin muun muassa kissan pissiin ja lantaan sekä makua omenan siemenkodan kitkeryyteen.
Kookkaat pitsat katosivat pala palalta. Nälkä on väistynyt ja juttu luistaa. Otamme vielä kahvit.
Itkonen luonnehtii Rossoa italialaisuudeksi suomalaisittain.
– Kokonaisuus on jonkun näkemys italialaisuudesta, mutta ihmiset tekevät tästä suomalaisen.
Ruoka on vahva media.
– Sillä voi viestiä paljon, kun esimerkiksi kutsutaan ihmisiä syömään. Kuinka vieraanvaraisia ollaan ja mitä tarjotaan. Ruoalla voi tuoda esiin myös etnisyyttä ja alkuperää, Itkonen sanoo.
Haastattelun aikana ruoka on murentanut ennakkoluuloja ja tuonut saman pöydän ääreen kaksi lähtökohdiltaan erilaista ruokailijaa.
Laskua odotellessa Matti Itkonen summaa kokemusta.
– Ravintola on ammattimaisesti sisustettu, palvelu on ystävällistä, perheet hyvin huomioitu. Kaiken kaikkiaan onnistunut kokonaisuus: sijainti, ruoka ja tunnelma. Mistään ei synny tunnetta, etten haluaisi palata tänne.
Niinkin on joskus ravintolassa käynyt.
– Tilasin kauan sitten ravintolassa alkoholittoman oluen. Tarjoilija toi sen saatesanoin ”olut ilman olutta”. Silloin tuli vahvasti olo, että tänne en enää palaa.
Entä millaisen kouluarvosanan opetuksen ammattilainen antaa Jyväskylän Rossolle.
– Kun huomioi miljöön, palvelun ja ruoan, miltä se näytti ja maistui, asteikolla 4–10 sanoisin 9,5.