Olen yhtä vanha kuin Jyväskylän kaupunginteatteri. Pappani Valde Kuoppala tosin vaikutti jo Jyväskylän kaupunginteatteria edeltäneessä Jyväskylän Työväen Teatterissa, joten juuret paikalliseen teatteriin ovat perheessämme pitkät. Kirvesmiehenä hän teki lavasteita ja hoiti esiripun käytön esityksissä.
Äitini oli usein isänsä mukana teatterilla ja katsoi näytelmiä esiripun vieressä katsojien näkymättömissä. Siitä äidilleni syntyi rakkaus teatteriin, jonka hän siirsi myös jälkikasvulleen.
Muistan elävästi esimerkiksi sen, kun menimme katsomaan hänen kanssaan Kolmea iloista rosvoa, ja meillä oli aina mukana pussi ranskalaisia pastilleja. Äitini teatterilaukussa oli puuterirasia, huulipuna ja nenäliina. Sisäkengät olivat kenkälaukussa, sillä teatteriin ei todellakaan menty silloin talvikengissä.
Enoni Ahti Kuoppala jatkoi suvun perinteitä kaupunginteatterissa. Hän näytteli teatterissa eläkeikään asti, ja teatteri on edelleen tärkeä osa hänen elämäänsä. Hän käy kaupunginteatterin ensi-illoissa ja kesäteattereissa, vaikka ikää on jo yli 90 vuotta.
Vanhempani ottivat minut mukaan katsomaan myös aikuisten näytelmiä ja musikaaleja. Olin rauhallinen lapsi ja jaksoin istua paikoillani.
Teatterissa tuoksuu edelleen samalle: vienosti hajuvedelle ja lämpiöstä ostetulle konjakille. Joku sanoisi, että kulttuurille. Lämpiössä ja katsomossa on hauska puheensorina ennen näytelmän alkua, ja valojen himmetessä ihmisten äänet vaimenevat kuin feidaten.
Muistan Väinönkadulla olleen teatterin nousevan katsomon. Merkkinä näytelmän alkamisesta oli rappusia harpponut valomies, joka meni työpisteelleen katsomon yläosaan. Sitten tuli se taianomainen hetki, kun valot himmenivät ja näyttämön esirippu aukesi.
Vuonna 1974 esitettiin My Fair Lady ja sen kävin katsomassa useaan kertaan yksinkin, kuten monia muitakin näytelmiä. Kirjoitin valmiiksi ”vuorosanat” paperille ennen soittoa lipunvaraukseen, jotta osasin puhua asiani selvästi. Puhelimessa puhuminen oli 70-luvun alussa muutenkin jännä asia.
Teatteri on taidemuoto, jonka sanotaan kehittävän ihmistuntemusta ja empatiakykyä. Näyttämöllä näkee erilaisia ihmisiä ja elämäntarinoita, ja teatterikokemukseen liittyy se, että tarinat imaisevat parhaimmillaan mukaansa.
Minusta lapsia pitää saada enemmän teatterikatsomoihin. Olen vienyt omia ja sukulaislapsia teatteriin, ja heidän kanssaan teatterissa on hauskaa. Näytelmä voi olla niinkin jännittävä, kuten muutama vuosi sitten Prinsessa Ruusunen, jolloin prinsessapukuun ja ruusukranssiin pukeutunut seuralaiseni kiepsahti syliini, kun Jouni Salon pahatar tuli näyttämölle.
Jyväskylän kaupunginteatterin tekemä teatterikasvatustyö on todella tärkeää. Jos vanhemmat eivät vie lapsiaan teatteriin, onneksi kaupunki tarjoaa sen mahdollisuuden.
Nykyihmiselle on entistä tärkeämpää oppia keskittymään yhteen tarinaan kahden tunnin ajan. Se ei tunnu paljolta, mutta monille ehkä ylivoimainen suoritus. Mutta se kannattaa kokea ja huomata, miksi jo Antiikin Kreikassa katsottiin teatteria.
Onnittelut Jyväskylän omalle kotiteatterille.
(Kolumnikuvan paikalla on tällä kertaa kuva Jyväskylän Työväenteatterista. Pappani on korkeimmalla suunnittelemassa lavasteita)
Kirjoittaja on Suur-Jyväskylän Lehden toimittaja.