Elokuvat: Kesäyön hymyä ja itkupotkuraivareita – viikon elokuvat kertovat erilaisista kesälomista

Mel Gibsonin esittämän "gringon" kesäloma menee mönkään.

Johannes Silvennoinen

Suoratoisto

Kesäyön hymyilyä

Ohjaus: Ingmar Bergman.105 min. 1955. SF Anytime.

****

Kesäyön hymyilyä oli Ingmar Bergmanin kansainvälinen läpimurto ja erottuva kukinto hänen varhaistuotantonsa ja tulevien mestariteostensa välissä. Bergman sijoitti monet elokuvistaan keskelle skandinaavista kesää, joka niissä edustaa niin eroottista huumaa kuin onnen katoavuutta (mm. Kesäinen leikki, 1951; Kesä Monikan kanssa, 1953).

Kesäyön hymyilyä on 1900-luvun alkuun sijoittuva eroottinen farssi, jossa yhden yön aikana ruotsalaisen yläluokan idyllin rakkaus- ja parisuhdesolmut revitään auki. Rooleissa nähdään joukko Bergmanin luottonäyttelijöitä, joiden esittämät naiset ovat ihmisiä ja miehet ylpeytensä ja himojensa kangistamia karikatyyrejä.

Koska tyylilajina on komedia Shakespearen hengessä, on loppu näennäisen sovinnollinen. Kepeyden taustalta kajastaa kuitenkin bergmanilaisten ihmisten kyvyttömyys löytää onnea.

Suviyön hymy on kyyninen ja tulevaa surua enteilevä.

Get the Gringo

Ohjaus: Adrian Grunberg. 95 min. 2012. Yle Areena.

***

Nimettömän muukalaisen ( Mel Gibson) kesälomasuunnitelmat muuttuvat, kun hänet teljetään meksikolaiseen avovankilaan. Tarkemmin sanottuna aidattuun slummiin, jossa fiksuimmat ja ilkeimmät elävät pisimpään. Siellä mies tutustuu 10-vuotiaaseen poikaan ( Kevin Hernandez), jolla on huonot keuhkot ja hyvä maksa. Jälkimmäisestä on kiinnostunut elintenluovutusta odottava rikollispomo.

Get the Gringo alkaa kunnon ryminällä, eikä vauhti sen jälkeenkään hyydy. Gibson tekee tuottamassaan ja käsikirjoittamassaan elokuvassa tutun roolinsa machona antisankarina.

Ohjaaja Adrian Grunbergin CV:stä löytyy tämän lisäksi vain Rambo: Last Blood (2019). Molemmissa parhaat päivänsä nähnyt yrmy toistaa nuoruuden roolinsa.

Pussikaljaelokuva

Ohjaus: Ville Jankeri. 80 min. 2011. Elisa Viihde.

**1/2

Mikko Rimmisen yhden päivän tapahtumia – tai tapahtumattomuutta – kuvaava Pussikaljaromaani (2004) on haastava lähtökohta elokuvalle, sillä juonen sijaan sen paino on kielessä, joka virtaa rehevänä ja rönsyillen kuin nousuhumalainen mieli.

Pussikaljaelokuva onnistuu kuitenkin tavoittamaan kirjan hahmojen olemisen hitauden ja joutilaisuuden, jossa aikayksikkönä toimii valomerkki ja rahayksikkönä tuoppi. Elokuvan suurin ansio on kuitenkin kesäisen Kallion kaupunginosan kuvaus.

Kommentoi