Elokuvat: Äänet ja äänettömyys ovat Sound of Metalin pääosassa

Riz Ahmed esittää kuulonsa menettävää rumpalia.

J. Silvennoinen

Sound of Metal

Ohjaus: Darius Marder. 2019.

***1/2

Ruben ( Riz Ahmed) on rumpali, joka muodostaa naisystävänsä Loun ( Olivia Cooke) kanssa kiertolaiselämää viettävän rockduon. Kun Rubenin kuulo alkaa yllättäen ja nopeasti heiketä kohti täyttä kuuroutta, joutuu pariskunta vaikeiden valintojen eteen. Pelastusrenkaaksi tarjoutuu kuurojen yhteisö, jota johtaa kuulonsa Vietnamin sodassa menettänyt Joe ( Paul Raci).

Sound of Metal sukeltaa suoraan ytimeen kuvatessaan heikentyvän kuulon tuottamaa hämmennystä Rubenissa. Elokuva onkin parhaimmillaan esittäessään hänen vaihtelevia tunteitaan kieltämisen, pelon, toivon ja sopeutumisen välillä.

Olennainen osa tässä on Ahmedin näyttelysuorituksen lisäksi Rubenin kuuloaistin vaurioita esittävällä äänimaisemalla, kuten kohinalla ja matalien taajuuksien kuminalla, joka vuorottelee syvän hiljaisuuden ja ympäristön äänien kanssa.

Tapahtumien tasolla kerronta tekee kuitenkin turhan nopeita hyppyjä. Etenkin Ranskaan sijoittuva loppupuoli, joka pikakelaa Loun vaiheet, ja Rubenin itseymmärrystä kuvaava loppukohtaus tuntuvat pakonomaisilta tavoilta kutoa langat yhteen.

Sound of Metal voitti ansaitun Oscarin parhaasta äänityksestä, johon olennaiset kortensa kantoivat foley-artisti Heikki Kossi, äänittäjä Kari Vähäkuopus ja äänileikkaaja Pietu Korhonen. Elokuva pyörii poikkeuksellisesti samaan aikaan sekä elokuvateattereissa että suoratoistopalveluissa. Valinta niiden välillä kannattaa tehdä sen perusteella, miten hyvä äänentoistolaitteisto kotoa löytyy.

Suoratoisto

The Cabin in the Woods

Ohjaus: Drew Goddard. 2011. Yle Areena.

***1/2

Asetelma on tuttu. Joukko high school -teinejä lähtee mökkeilemään keskelle metsää, jonka ilmanalassa leijuu väkivallan uhkaa ruokkiva yhdistelmä nuorta kiimaa, kannabiksen tuoksua ja silkkaa typeryyttä.

The Cabin in the Woods kierrättää kliseitä tietoisesti ja hauskasti.

Nuorten näkökulmasta esitetty osuus edustaa perinteistä teinikauhua, mutta jatkuvat leikkaukset toisaalle rikkovat tunnelman ja kommentoivat tapahtumien kaavamaisuutta.

Pelkän genreparodian sijaan elokuva esittää myös syylliset lajityypin alhoon; ohjaajat, käsikirjoittajat ja tuottajat esitetään konttorirottina, jotka orjallisesti toteuttavat tilaajiensa toiveet.

Syyttävä sormi osoittaa myös katsojiin, jotka kerta kerran jälkeen haluavat nähdä saman tarinan hölmöistä nuorista, joille käy köpelösti.

Vaikka The Cabin in the Woodsin suorittama ruumiinavaus kaivaa esiin kauhuelokuvien liukuhihnatuotannon rumimpia kasvaimia, huokuu siitä rakkaus genreä kohtaan. Lämmin pilkka toimii edelleen, mutta ei tunnu yhtä purevalta kuin kymmenen vuotta sitten, mistä syyttäminen tai kiittäminen kuuluu kauhuelokuvien kehitykselle.

Kommentoi