Elokuva-arvio: Tove on lajinsa kotimaista parhaimmistoa

Alma Pöysti esittää Tove Janssonia Zaida Bergrothin ohjaamassa elokuvassa.

J.K.Silvennoinen

Tove (2020)

Ohjaus: Zaida Bergroth. 116 min. K12.

***1/2

Suomalaiset historiallisista henkilöistä kertovat näytelmäelokuvat tuppaavat olemaan kehyskertomuksen sekaan silputtuja anekdoottikokoelmia ja teennäistä huumoria lukuun ottamatta jäykkiä kuin suurmiespatsaat. Välimuodot ovat harvassa, ja Tom of Finland (2017) ja Helene (2020) olivat taiteilijakuvauksena Koivusalo-tuotantoja onnistuneempia vain vertailukohtansa vuoksi.

Zaida Bergrothin Tove on luontevaa jatkoa kahdelle edellä mainitulle kertoessaan kolmannesta Suomen kansainvälisesti tunnetuimmasta kuvataiteilijasta Tove Janssonista. Suomalaisen elokuvan sijaan tulisi tosin tuottaja Andrea Reuterin mukaan puhua suomenruotsalaisesta tuotannosta.

Tove on edustamansa lajityyppi huomioon ottaen raikas suurnaismuotokuva. Sen yksityiskohdat, kuten kuvaus (Linda Wassberg), lavastus (Catharina Nyqvist Ehrnrooth) ja puvustus (Eugen Tamberg) on tehty huolella, missä on auttanut kotimaisittain poikkeuksellisen muhkea budjetti (edelle menee vain Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas). Onnistuminen ei jää kuitenkaan pelkkiin ulkoisiin tekijöihin.

Toven tapahtumat on ajallisesti rajattu jatkosodan loppuvuosista 1950-luvun puoliväliin, jolloin Jansson (Alma Pöysti) oli läpimurtoa tekevä kuvataiteilija ja muumit vasta vapautuneet hänen pöytälaatikostaan. Aiheen puolesta keskitytään Janssonin taiteelliseen, sosiaaliseen ja seksuaaliseen vapautumiseen, mitä kuvataan merkityksellisten ihmissuhteiden kautta.

Niitä edustavat etenkin oman aikansa moraalikoodistoa rikkoneet suhteet toisen naisen kanssa avioliitossa olleeseen kansanedustaja Atos Wirtaseen (Shanti Roney) ja teatteriohjaaja Vivica Bandleriin (Krista Kosonen). Suhde ankaraan ja vähättelevään kuvanveistäjäisään Viktor Janssoniin on kliseinen, mutta syy on yhtä lailla todellisen biografian kuin elokuvantekijöiden.

Tove päättyy ajanjaksoon, jolloin Jansson tapaa Tuulikki Pietilän (Joanna Haartti), josta tuli hänen pitkäaikainen elämänkumppaninsa, ja muumit ovat valmiita kömpimään kaakeliuunin takaa kohti valoisampia estradeita. Näiden jälkikäteen tarkasteltuna käänteentekevien hetkien merkitystä ei kuitenkaan alleviivata tai romantisoida tarpeettomasti.

Kommentoi