Haave adoptiolapsesta ei jättänyt rauhaan – kolmen pojan äitiä ärsyttää koko ruuhkavuosi-käsite

Maija Koivu on odottanut adoptiolasta neljä vuotta. Riina Sydänmaanlakka

Riina Sydänmaanlakka

Lohikoskella asuva Maija Koivu, 41, haaveili jo nuorena adoptiolapsesta, eikä haave jättänyt häntä rauhaan edes kolmen biologisen lapsen äitinä.

– Ne olivat naiiveja mielikuvia minusta kävelemässä tietynnäköisen, kiharapäisen lapsen kanssa. Nyt kun adoptioprosessissa on kestänyt jo neljä vuotta ja perheessä on kolme lasta, koko asiaa miettii ihan eri tavalla.

Maija Koivun perhe hakee tulevan perheenjäsenensä Etelä-Afrikasta. Lupa adoptioon on jo saatu ja adoptiopaperit ovat olleet kohdemaassa lähes kaksi vuotta, mutta odotus jatkuu yhä.

Koivu uskoo, että kuukauden mittainen lapsenhakureissu tulee ajankohtaiseksi viimeistään kesän aikana.

– Nyt mielikuvat ovat muuttuneet, ja ajattelen adoptiota nimenomaan lapsen näkökulmasta. Vähän sama kuin että ennen ensisynnytystä sitä on hirveän huolissaan, kuinka paljon se sattuu ja mitä kivunlievitystä itse tarvitsee. Toisella ja kolmannella synnytyskerralla taas on oman kivun sijaan huoli siitä, meneekö synnytys lapsen kannalta hyvin, Koivu vertailee.

Maija Koivusta tuli äiti 26-vuotiaana. Nyt esikoinen Noel on 14-vuotias, keskimmäinen Milo 11 ja kuopus Eliel 6-vuotias. Arjesta ei puutu menoa eikä melskettä, mutta Koivu näkee hyvinkin tilaa vielä yhdelle lapselle.

– Olemme mieheni kanssa hyvä tiimi. Elämä on muuttunut matkan varrella monta kertaa, ja olemme selvinneet haasteista yhdessä. Meillä on rahkeita tarjota turvallinen koti vielä yhdelle lapselle, joten miksi emme sitä tekisi.

Pitkä adoptioprosessi on koetellut Koivun hermoja. Vuoden intensiivisen neuvontajakson jälkeen on ollut kolme odotuksentäyteistä vuotta.

– Prosessissa perataan koko ihmisen elämä, ja olemme joutuneet moneen kertaan perustelemaan kykyämme toimia vanhempina. Välillä se on tuntunut tosi epäreilulta, kun meillä on jo kolme lasta ja koemme, että olemme pärjänneet hyvin, Koivu sanoo.

Koivu on myös valmistautunut siihen, että etenkään kansainvälisessä adoptiossa lapsen sopeutuminen perheeseen ei ole itsestäänselvyys.

– Vaikka lasta miten rakastaa ja hänestä huolehtii, aina se ei vaan riitä. Apua pitää ottaa matalalla kynnyksellä vastaan.

– Kaikkivoipaisuuskuvitelmat häviävät iän myötä, ja väitän, että olemme käyneet jo aika hyvän korkeakoulun vanhemmuuteen, Koivu hymähtää.

Maija Koivun kaikki kolme poikaa harrastavat aktiivisesti urheilua: pesäpalloa, jääkiekkoa ja koripalloa. Harkkoja, kisareissuja ja oheistoimintaa joukkueurheilun ympärillä siis riittää.

– Mutta koen, että se on myös meidän elämäämme, Koivu sanoo.

Koivun perhe asettui aloilleen Jyväskylään vuonna 2014.

– Mieheni ( Eerikki Koivu) pelasi ammatikseen jääkiekkoa, ja muutimme sen takia vähän väliä ympäri Suomea. Asuimme pitkään myös ulkomailla. Oikeastaan vasta sen jälkeen, kun saimme täältä vakkarityöpaikat, meillä oli edes mahdollisuus hakea adoptiota.

Maija Koivu ei kärsi ruuhkavuosista. Oikeastaan hän ei allekirjoita koko käsitettä.

– Ruuhkavuosi-käsitteen käyttäminen ärsyttää. Varmaan monilla on kiireistä ja monenlaista aktiviteettia, mutta jotenkin ajattelen, että sehän on elämää. Nautin juuri siitä täydestä elämästä, mitä lapset kaikkinensa tuovat ja antavat. Äitiys ja lapsiperhe-elämä ovat minulle se tärkein ja hienoin asia, vaikka en määrittelekään itseäni ”vain” äidiksi.

Yksi asia Koivua kuitenkin tulevassa, 0–3-vuotiaassa lapsessa mietityttää.

– 41-vuotiaana on eri asia heräillä öisin kuin 26-vuotiaana. Onneksi aamulla ei tarvitse mennä sitten töihin, niin ei haittaa, vaikka ei olisi niin virkeä, Kuokkalan yhtenäiskoululla biologian ja maantiedon opettajana toimiva Koivu sanoo nauraen.

Kommentoi