Elokuva-arvio: Ei autoa kortilla ajeta – ainakaan elokuvissa

Linnea Skogista tuli 13-vuotiaana kaikkien aikojen nuorin Jussi-palkittu hänen voitettuaan parhaan naispääosan kategorian. elokuva

J. K.

Suoratoisto

Tyttö nimeltä Varpu (2016)

Ohjaus: Selma Vilhunen. 100 min. K-12. Yle Areena

***

12-vuotias Varpu ( Linnea Skog) on joutunut jo varhain ottamaan vastuullisen roolin elämässään samalla, kun hänen yksinhuoltajaäitinsä ( Paula Vesala) on jäänyt aikuiseksi lapseksi. Isäänsä ( Lauri Maijala) tyttö ei ole tavannut koskaan, mutta saatuaan selville tämän henkilöllisyyden päättää hän korjata asian.

Tyttö nimeltä Varpu ei ole perinteinen tie-elokuva, sillä siinä perille pääsy on matkaa tärkeämpi. Sympaattinen kasvutarina on sujuvasti esitetty, joskin hahmojen nimisymboliikka tuntuu hieman teennäiseltä muutoin melko realistisen kerronnan keskellä.

Skog palkittiin pääroolistaan Jussilla ansaitusti. Muut hahmot jäävät etäisemmiksi, mutta dialogi ja etenkin lasten välinen vuorovaikutus on luontevaa. Samat vahvuudet näkyvät myös Selma Vilhusen seuraavassa elokuvassa Hölmö nuori sydän (2018).

Dokumenttien ja lyhytelokuvien parissa aiemmin työskennelleen Vilhusen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva huomioitiin myös kansainvälisesti, kun se palkittiin Rooman elokuvafestivaaleilla ja Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnolla. Suomessa se jäi kuitenkin niin palkinnoissa kuin lippuluukuilla Hymyilevän miehen varjoon.

Saattokeikka (2017)

Ohjaus: Samuli Valkama. 78 min. S. Yle Areena, Elisa Viihde

**

Veikko ( Heikki Nousiainen) on seitsemänkymppinen leskimies, joka ”joutuu” olosuhteiden pakosta samalle automatkalle maahanmuuttajataustaisen, 17-vuotiaan Kamalin ( Noah Kin) kanssa.

Saattokeikka on klassinen tie-elokuva, jossa eripuraiset matkustajat oppivat ymmärtämään toisiaan ja samalla jotain olennaista itsestään. Samalla alun urbaani, monikulttuurinen Suomi muuntuu kliseisiksi näkymiksi viljapelloista, metsistä ja mökkirannasta. Ohut juoni sisältää lähinnä ennalta arvattavia vastoinkäymisiä sekä pakollisen romanttisen juonteen.

Myös Samuli Valkaman aiemmat elokuvat käsittelivät kitkaisia ihmissuhteita komedian keinoin. Kahden keskinkertaisen romanttisen komedian ( Hulluna Saraan, 2012, ja Ei kiitos, 2014), jälkeen hän on valinnut yhteiskunnallisemman teeman, mutta vastapainoksi tyyli on entistäkin kevyempi.

Suvaitsevaisuuden puolesta julistavan Saattokeikan eetos on parempi kuin toteutus, ja lyhyestä kestosta huolimatta kerrontaa olisi ollut vara tiivistää.

Kommentoi