Kirjoittaja on eräopas, oikeustieteen maisteri ja Elonkehä-lehden päätoimittaja
Luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta puhutaan nyt paljon. Hyvä niin, sillä luontokato on teollisen sivilisaation aiheuttaman ekologisen hätätilan kriittisimpiä ilmenemismuotoja.
Poliittista keskustelua käydään kuitenkin valitettavan usein kansanomaisen mutu-tuntuman pohjalta vailla ymmärrystä luontokadon syistä tai merkityksestä: ”En jaksa uskoa, että joku juuri nimenomainen alue on tärkeä. Jos nyt joku linnunpesä tuhoutuu, se lintu löytää kyllä pesän jostain muualta”, lausui eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Hannu Hoskonen (kesk.) viime vuoden lopussa Ylen jutussa, joka koski suojelualueille tehtyjä malminetsintävarauksia.
Vastaavanlaista ymmärtämättömyyttä kuvastaa myös esimerkiksi nykyisenlaista plantaasimetsätaloutta puolusteleva toteamus: ”Metsä kasvaa kyllä takaisin avohakkuun jälkeen.” Monimuotoisuuden kannalta olennaista on kuitenkin se, millaisia elonyhteisöjä paikalla oli ennen hakkuita ja millainen ”metsä” paikalle kasvaa hakkuun jälkeen. Jos alueella oli ominaispiirteitä (luonnontilaisuus tai sen kaltaisuus, maasto, maaperä, mikroilmasto, vesitalous, jatkumo, lajiyhteisö, laajuus, yhtenäisyys jne.), joissa oli noihin nimenomaisiin olosuhteisiin ja peitteiseen metsään sopeutuneita lajeja, tuota lajirikkauden reserviä ei avohakkuun jälkeen ole enää olemassa. Lyhyen elinkaaren talousmetsä on elinympäristö joillekin lajille, mutta lukemattomille muille se ei sovellu. Eikä siirtymäänkään kykeneville lajeille löydy enää riittävästi paikkoja ”jostain muualta”.
Luontokadon kannalta olennaista on myös se, että vaikka yksittäinen toimenpide ei vaikuttaisi erityisen vahingolliselta, on kaiken elinympäristöjä nakertavan toiminnan kokonaisvaikutus tyrmäävä. Jokainen menetetty harvinaistuvien lajien elinympäristö on mennyttä. Niitä on menetetty liikaa ja niitä menetetään edelleen liikaa. Niitä menetetään myös ilmastonmuutoksen vuoksi. ”Jostain muualta” on siten paikka, jota ei ole enää olemassa.
Entäs sitten, saattaa kysyä joku, joka kokee luonnon arvon vain ihmisen tarpeisiin muunnettavana raaka-aineena. Olen kuullut sanottavan, että ekosysteemien toiminta on niin äärettömän monimutkaista, ettei ihminen voi käsittää edes sitä, miten monimutkaista se on. Kun lajeja häviää, me emme voi tietää, millaisia seurauksia sillä on. Ja ihminen yhteiskuntineen on täysin toimivien ekosysteemien varainen olento.
Kun lajeja häviää, me emme voi tietää, millaisia seurauksia sillä on.
Luonnon monimuotoisuuden nakertaminen onkin kuin Huojuvan tornin pelaamista sokkona, ja luonnon aikaperspektiivistä romahdus, kuudes massasukupuutto, on jo todellisuutta.
Suomi on laiminlyönyt kansainväliset velvoitteensa luontokadon pysäyttämiseksi. Harvinaisten elinympäristöjen suojelemiseen ja sopivien kohteiden ennallistamiseen on kiireesti saatava aivan toisenlainen tahtotila – myös kunnissa. Selvää on myös se, että määrätietoiset toimenpiteet on tehtävä maanomistajia kohtaan taloudellisesti ja sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla.