Tanssia ilman musiikkia

Song to Song sijoittuu musiikkimaailman kulisseihin.

J.K.Silvennoinen

Suoratoisto

Song to Song

Ohjaus: Terrence Malick. 128 min. K16. 2017. Yle Areena, Netflix. ***

Song to Song päättää Terrence Malickin 2010-luvun trilogian, jonka aloittivat To the Wonder (2013) ja Knight of Cups (2016). Selkeän tarinan sijaan se koostuu välähdyksistä naiivin muusikon ( Ryan Gosling), likaisen musiikkimogulin (Michael Fassbender) ja heidän jakamansa rakastajattaren ( Rooney Mara) välisestä kolmiodraamasta.

Hahmot ajelehtivat nykyhetkessä sisäisen monologin kuiskiessa filosofishenkisiä kysymyksiä elämästä, minkä vuoksi näyttelijät viestivät enemmän kehoillaan kuin ilmeillään. Vartaloiden jatkuva, levoton liike muodostaa monissa kohtauksissa kuin tanssin ilman musiikkia ja ennalta suunniteltua koreografiaa.

Emmanuel Lubezkin kuvauksessa kamera leijailee hahmojen ympärillä tai tarkkailee näitä yllättävistä kulmista kuin tunkeutuen tapahtumien keskelle. Avoimet tilat, joita yhdistävät tyhjyyden tunne silloinkin, kun paikalla on ihmisiä, sekä runsaat lasipinnat ovat mahdollistaneet kuvaamisen luonnonvalossa.

Malick on yrittänyt hioa täydellistä veistosta kahdeksantuntisesta möhkäleestä ääni- ja kuvamateriaalia. Sen seurauksena lopputuloksen ulkopuolelle on jäänyt monia varsin nimekkäitä näyttelijöitä, mutta mukaan on silti mahtunut joukko musiikkimaailman cameoita. Näistä ainoastaan Patti Smithin vierailu tuntuu kokonaisuuden kannalta olennaiselta.

Polkupyörävaras

Ohjaus: Vittoria De Sica. 93 min. 1948. Yle Areena. *****

Italiassa syntyi toisen maailmansodan jälkitunnelmissa niin kutsuttu neorealistisen elokuvan suuntaus. Sille tunnusomaista olivat muun muassa amatöörinäyttelijät, todelliset kuvauspaikat studioiden sijaan ja yhteiskunnallisten ongelmien käsittely. Jälkimmäisistä ei sodan ja fasismin runtelemassa maassa ollut puutetta – toisin kuin työpaikoista, asunnoista ja ruoasta. Suuntaus jäi lopulta lyhytikäiseksi, mutta sen taiteellinen anti ja vaikutus eurooppalaiseen elokuvaan sitäkin merkittävämmäksi.

Mikäli katsot elämäsi aikana vain yhden neorealistisen elokuvan, suosittelen lämpimästi Polkupyörävarasta. Vittoria De Sican mestariteos kuvaa yhtä päivää, jonka aikana Antonio ( Lamberto Maggionari) etsii varastettua polkupyöräänsä poikansa Brunon ( Enzo Staiola) kanssa.

Neorealistiselle elokuvalle ominaista oli esittää ihminen suhteessa ympäristöönsä – niin fyysiseen kuin poliittis-moraaliseen. Polkupyörävarkaassa Rooma ei näyttäydy postikorttielokuvien nähtävyyksinä tai runollisen realismin rauniokulisseina vaan päähenkilön ulkopuolisuutta korostavana, kaoottisena suurkaupunkina. Samalla De Sica maalaa siitä säälimättömän paikan, jossa köyhien on varastettava toisiltaan, koska yhteiskunta ei heitä kykene auttamaan.

Antonion kokemat nöyryytykset tuntuvat entistä julmemmilta, koska Bruno seuraa niitä aitiopaikalta. Isän ja pojan suhde käy päivän aikana läpi tunteiden kirjon, mutta sen lämpö tiivistyy koskettavasti elokuvan viimeisissä kuvissa.

Kommentoi