Suoratoisto
Arvottomat
Ohjaus: Mika Kaurismäki. 119 min. 1982. Yle Areena
****
Arvottomat alkaa Anssi Tikanmäen modernilla sovituksella Sibeliuksen Finlandiasta. Samanlaista perinnetietoista uudelleennuotitusta edustaa myös itse elokuva, jonka voi katsoa aloittaneen uuden luvun suomalaisen elokuvan historiassa.
Mika Kaurismäen esikoispitkässä ystävykset ( Matti Pellonpää ensimmäisessä pääosassaan ja Juuso Hirvikangas) pakenevat yhteisen ihastuksensa ( Pirkko Hämäläinen) kanssa niin rikollisia kuin poliisia halki kesäisen Suomen. Kolmikko edustaa erityisesti Aki Kaurismäen elokuvista myöhemmin tutuiksi tullutta ulkopuolista ja marginaalissa elävää mutta arvonsa tuntevaa ihmistyyppiä.
Aki toimi elokuvan apulaisohjaajana, sivuosan esittäjänä ja käsikirjoittajana. Dialogi sisältää amerikkalaisista ja ranskalaisista rikoselokuvista tuttua nokkelan kyynistä sanailua mutta myös Akille ominaista huumoria. Mukaan mahtuu muutama suomalaisen elokuvan ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvaa riviä.
Olennainen osa tunnelmaa on keskiolutbaarien ja tanssilavojen runollinen melankolia sekä maaseutu- ja kaupunkikuva, jonka dokumentaarinen arvo on vain kasvanut vuosien saatossa. Estetisoidun ja jo tuolloin nostalgisen katseen on tallentanut Timo Salminen, josta tuli myöhemmin molempien veljesten luottokuvaaja.
Jyväskylää edustavat, sittemmin katukuvasta kadonneet, matkustajakoti Maakunta, vanha linja-autoasema ja Tikkakosken O-Baari.
Tie pohjoiseen
Ohjaus: Mika Kaurismäki. 113 min. K12. 2012. Elisa Viihde
**
Road moviesta muodostui Mika Kaurismäelle leimallinen tyylilaji (mm. Rosso, 1985; Highway Society, 1999; Honey Baby, 2005), mutta Arvottomien tasolle hän ei ole sittemmin yltänyt. Kauimmaksi jäätiin elokuvassa Tie pohjoiseen.
Se on hajanainen kuvaus isästä ( Vesa-Matti Loiri) ja pojasta ( Samuli Edelmann), jotka lähtevät automatkalle, joka ainakin katsojasta tuntuu turhan pitkältä.
Alla korisee punainen Pontiac kunnianosoituksena genren amerikkalaisille esikuville. Sivuhahmot ja paikat vaihtuvat samaa tahtia kuin telttamaiset havaijipaidat Loirin yllä, mutta kohtaukset ovat pitkitettyjä, epätasaisia ja usein myös tarpeettoman tuntuisia.
Kokonaisuus on rakennettu pääosakaksikon varaan. Rooleihin on kirjoitettu yhtymäkohtia esittäjiensä elämään, ja viimeistään karaokedueton aikana alkaa tuntua, että lavalla nähdään fiktiivisten isän ja pojan sijaan viihdetaiteilijat Edelmann ja Loiri.
Loirin suuhun on laitettu yhdentekeviä sutkauksia ja väsynyttä elämänviisastelua. Kaukana ollaan Rumblen (2002), huomattavasti paremman jenkkiraudan ja Loirin ympärille rakentuvan kotimaiseen road movien, hersyvästä sanailusta.