Tunturipurojen tunkkaisuutta – Viimeiset on suomeksi puhuttu ja Suomessa kuvattu virolaiselokuva

Viimeiset tarjoaa Lappi-kuvastoa, jota ei matkailumainoksissa näe. Elokuva

J. K.

Viimeiset

O: Veiko Õunpuu. PO: Pääru Oja, Tommi Korpela, Laura Birn, Elmer Bäck. 117 min. K16

***

Viron tunnetuimpiin ohjaajiin kuuluvan Veiko Õunpuun Viimeiset sijoittuu Lapin perukoilla sijaitsevaan kaivosyhteisöön, josta Rupi ( Pääru Oja), Kari ( Tommi Korpela) ja Riitta ( Laura Birn) haaveilevat irtautuvansa tavalla tai toisella.

Sulkeutuneessa kylässä niin työtä antava kaivos kuin ihmissuhteet ja -mielet ovat romahtamispisteessä. Suomen ja Norjan karun kauniille luonnolle kontrastia antavat kaatopaikkamaiset hökkelit poronraatoineen ja kaivosteollisuuden järsimät alueet. Sama rikkinäisyys ja arpisuus leimaa myös elokuvan keskushahmoja.

Õunpuu on antanut näyttelijöille tilaa improvisoida. Välillä metodi muistuttaa itsestään liikaa, mutta parhaimmillaan se yhdistää uhkaavia jännitteitä komiikkaan, kuten kaivosmiesten juhlia kuvaavassa kohtauksessa, jossa Korpela on omimmillaan.

Viimeisiä on mainostettu pohjoisena westerninä. Genreviittaus tuntuu hieman väkinäiseltä, vaikka maanomistuskiistat, omankädenoikeus, virkavallan puute ja alkuperäisväestön kaltoinkohtelu ovat myös lännenelokuvista tuttuja elementtejä.

Suoratoisto

Frantz

O: François Ozon. 113 min. K12. 2016. Yle Areena

***1/2

Francois Ozonin ohjaama Frantz pohjautuu näytelmään, jonka Ernst Lubitsch sovitti elokuvaksi jo vuonna 1932. Ozonin versiossa sodassa kaatunutta sulhoaan kaipaava Anna ( Paula Beer) saa vieraakseen hänen edesmenneen kihlattunsa ystäväksi esittäytyvän miehen ( Pierre Niney).

Epookki- ja melodraaman alkuosassa on trillerimäisiä piirteitä asioiden paljastuessa katsojalle yhtä hitaasti kuin Annalle. Elokuva hämää katsojaa, mutta samalla myös sen hahmot sepittävät toisilleen tarinaa.

Rakkaus samaan ihmiseen lähentää Annaa ja Adrieta, mutta Frantz on Ozonin elokuvista säädyllisin. Se on kuin kahden ihmisen kolmiodraama, jossa kuollut osapuoli kummittelee muistoissa, tarinoissa ja kirjeissä.

Mustavalkoisuus sopii ympäristöön, jossa sodan jäljet näkyvät niin ihmisissä kuin rakennuksissa. Välillä maailmaa saa kuitenkin värit, jotka ovat kuin murtumia todellisuudessa ja suhteessa pikemminkin tunteisiin kuin tapahtumiin. Tehokeinon esikuvana lienee toiminut saksalaisen tv-draaman klassikko, Edgar Reitzin Heimat.

Keskustelu