Olli-Pekka Moision kolumni: Walkman ja eristyminen

Olli-Pekka Moisio

Kolumni

Sony julkaisi ensimmäisen Walkmanin vuonna 1979. Laitteen julkaisun jälkeen maailma ei ollut enää entisellään. Walkman muutti paitsi tapaamme kuunnella musiikkia myös olemistamme sosiaalisessa tilassa. Ennen korvalappustereoita musiikki oli ensi sijassa jaettu kokemus. Perheet kokoontuivat levysoittimien ääreen, teinien huoneissa soivat mankat, nuoret huudattivat autostereoita ja kahviloiden nurkissa oli jukebokseja. Walkmanin jälkeen musiikki vaimeni sivullisille.

Walkman aloitti sosiaalisen eristäytymisen trendin, joka on jatkunut tableteissa, kännyköissä sekä muissa teknologisissa keksinnöissä. Ne opettavat meitä olemaan yksin yhdessä.

Korona-aika on ehkä vain herkistänyt meidät huomaamaan vuosikymmeniä jatkuneen muutoksen. Korvien päälle asetettavat vastamelukuulokkeet yksilöivät äänimaiseman radikaalilla tavalla henkilökohtaiseksi. Tämä henkilökohtaistuminen näkyy musiikin kulutustottumuksissa suoratoistopalveluissa, joissa albumimuoto korvautuu yksilöllisillä eri käyttötarkoituksiin luoduilla soittolistoilla.

Kehitystrendi oli Walkmanin kehittäjillekin shokki. Sony valmistutti ensimmäistä Walkmanin versiota ainoastaan 30 000 kappaletta. Markkinointikampanjoita ei oikeastaan ollut, koska Sonyn johto ei selvästikään luottanut keksinnön tulevaisuudennäkymiin.

Sana kuitenkin kiiri uudesta jännittävästä laitteesta, joka mahdollisti levyjen kuljettamisen olohuoneista juniin, linja-autoihin ja kaupunkien kaduille. Puolitoista vuotta julkistuksen jälkeen, Sony oli myynyt jo kaksi miljoonaa Walkmania.

Ensimmäisissä Walkmaneissa oli mielenkiintoinen yksityiskohta nykykuuntelutottumuksiin verrattuna. Ensinnäkin laite oli selvästikin suunniteltu jaettavaksi kokemukseksi. Tämä näkyi siinä, että laitteeseen saattoi liittää kahdet kuulokkeet.

Toinen mielenkiintoinen seikka oli laitteessa ollut niin sanottu hot-line-näppäin ja mikrofoni. Näppäintä painamalla pystyi pysäyttämään kappaleen ja puhumaan mikrofonin välityksellä toiselle laitteeseen kiinnitetylle kuuntelijalle. Sony pyrki alkujaan pitämään kiinni edelleen musiikin kuuntelusta jaettuna kokemuksena. Ihmisten välinen keskustelu – ei niinkään yksilöllinen kokemus – oli vielä keskiössä teknologioiden kehittämisessä.

Walkmanin käyttäjille eristäytyminen muista oli kuitenkin laitteen tärkein ominaisuus. CBS-levy-yhtiön varatoimitusjohtaja Susan Blond muotoili 1981, että laite oli kuin huume, jonka avulla yksilö saattoi eristäytyä maailmasta. Musiikkitieteilijä Shuhei Hosokawa tiivisti kokemuksen kutsumalla sitä ”Walkman-vaikutukseksi”.

Korvalappustereot toimivat sekä henkilökohtaisena ”älä häiritse” -kylttinä että urbaanin kaupunkiympäristön kakofonian peittävänä ääniraitana. Näin muodostui uusi inhimillisen kokemuksen muoto, osallinen eristäytyminen, teknologinen suojamuuri maailmalle ja vastalääke ikävystymiselle.

Tähän kokemuksen muotoon valtaosa viestintäteknologian innovaatioista on kiinnittynyt. Kun ikävystyminen uhkasi, saattoi Walkmanissa painaa play-näppäintä, niin arjen harmauteen alkoi ilmestyä värejä. Tieteiskirjailija William Gibson on jopa sanonut, että Walkman on muuttanut ihmisen havaintoja enemmän kuin yksikään virtuaaliteknologinen väline.

Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.

Keskustelu