Koulu teki hiihdolle saman kuin varusmiespalvelus hernekeitolle: Aiemmin maistui, mutta enää ei.
Valtion tarjoama hernekeitto oli kovin notkeaa ja sitä oli usein. Muuta vikaa siinä ei ollut. Hernekeittoa ryhdyin syömään uudelleen, kun motivaatio oli tarpeeksi suuri. Syön sitä edelleenkin lähinnä silloin, kun anoppi tekee.
Hiihdon kanssa sukset menivät ristiin peruskoulun loppumetreillä. Alakoulussa suksiminen oli kivaa. Iän karttuessa liikuntamieltymykset muuttuivat, mutta koulun valikoima pysyi samana. Väkisin lykkimisen lomassa syntyi ajatus, että tätäpä ei kohta tarvitse enää tehdä. Eikä ole tarvinnut.
Aika parantaa, sanotaan. Vuosia sitten hankin hetken hurmiossa alennuksesta muodista menneet sukset seuraavaa kautta varten. Tein hankinnan itsekkäistä syistä, sillä hiihto on edullinen ja monipuolinen laji ja sitä voi harrastaa raittiissa ulkoilmassa. Kiitos oikukkaan ilmaston, seuraavaa kautta ei tullut.
Henkinen kynnys hiihdon harrastamiseen on hioutunut pois. Edelleen tuntuu kuitenkin vieraalta maksaa, että pääsee ladulle, kun aiemmin oli valmis maksamaan, ettei tarvitsisi mennä.
Laajavuoren ensilumenladun rakentaneet Jyväslumen tekijät puhuivat haastattelussa ja sen ulkopuolella hiihdosta niin kauniisti, että ehkä tästäkin ehdottomuudesta on joskus luovuttava. Kun tuo ilmastokin jatkaa oikutteluaan.