Kun ruotsalainen Katatonia-yhtye julkaisi läpimurtolevynsä vuonna 2006, sen kuvaama maailma vaikutti monista esteettiseltä melankolialta. Se oli kaupunkilaisen yksinäisyyden ääniraita, jossa harmaat betoniseinät ja vieraantuminen tarjosivat esteettistä nautintoa.
Vuonna 2026 nämä synkät sanoitukset eivät tunnu enää pelkästään taiteelta. Ne ovat kuin raportti suomalaisen nuorison sielunmaailmasta, jossa nuoruuteen perinteisesti liitetty usko tulevaisuuteen on korvautunut kroonisella tulevaisuudennäkymien puutteella.
Suomessa on vihdoin herätty huomaamaan nuorten tulevaisuudenuskon historiallinen romahdus. Kyseessä ei ole ohimenevä teini-ikäisten kapinan vaihe, vaan tila, josta laulaja Jonas Renkse on kirjoittanut sanoituksia jo vuosikymmenten ajan. Katatonia kuvaa suurta kylmää etäisyyttä ihmisen ja hänen elämänsä välillä.
Tässä tyhjiössä kaikuvat kirjailija Christer Kihlmanin ja sosiologi John Hollowayn määrittelemät ”huudot”. Kihlman jakoi huudon horisontaaliseen ja vertikaaliseen huutoon. Horisontaalinen huuto on avunpyyntö vertaiselle tässä ja nyt. Vertikaalinen huuto puolestaan on suunnattu ylöspäin, valtaa, Jumalaa tai yhteiskunnallisia rakenteita kohti, ja se vaatii perusteluja ja merkitystä.
Katatonian musiikissa molemmat ovat vaimentuneet. Horisontaalinen yhteys on katkennut, ja vertikaalinen huuto on pelkkää kohinaa. Kun ylöspäin suunnattu huuto kohtaa tyhjyyden ja sivusuuntaan suunnattu huuto vain suljettuja ovia, jäljelle jää vain hiljaisuus.
John Hollowayn mukaan kapina alkaa kieltäytymisestä, absoluuttisesta ja kuuluvasta ”ei”-sanasta, joka torjuu vallitsevan tilanteen. Vaikka Holloway näki tämän huudon luovan toiminnan alkuna, nyky-Suomessa nuorten kieltäytyminen kääntyy sisäänpäin. Se ei ole barrikadeille rynnistävää raivoa, vaan uupunutta vetäytymistä järjestelmästä, jota pidetään vihamielisenä. Apatia valtaa mielen, kun ihminen tajuaa, ettei hänen vastarinnallaan ole vaikutusta koneiston hammaspyöriin.
Musiikissaan Katatonia siirtyi lopulta tuskallisista huudoista lähes uupuneisiin puhtaisiin lauluääniin. Tämä musiikillinen muutos on osuva. Nykyinen ahdistus on juuri tätä: hiljaista vetäytymistä. Kasvamassa on uusi sukupolvi ”umpikujan kuninkaita”, jotka hallitsevat tyhjyyttä, koska tarjolla ei yksinkertaisesti ole mitään muuta. Digitaalinen maailma rakentaa ympärillemme lasiseiniä, mikä vaikeuttaa entisestään niitä horisontaalisia kohtaamisia, joita Kihlman vaati. Olemme jatkuvasti näkyvissä, mutta emme jaa yhteistä maailmaa.
Ei ole ihme, että nykypäivän nuorille on helpompi samaistua hylkäämistä käsitteleviin sanoituksiin kuin talouskasvua ylistäviin juhlallisiin puheisiin. Jos yhteiskunnan tarjoama narratiivi on pelkkää optimointia ja kilpailua uupumuksen uhalla, melankolia tarjoaa rehellisemmän turvapaikan. Siellä suru ja tyhjyys tunnustetaan todellisiksi, ei pelkästään korjattaviksi puutteiksi.
Nuorten uskoa tulevaisuuteen ei siis herätetä tyhjillä kannustushuudoilla. Heidän huudolleen on annettava tilaa – olipa kyseessä sitten Kihlmanin kuvaama avunhuuto tai Hollowayn radikaali kieltäytyminen. Aikuisten on kestettävä tämä synkkyys nuorten rinnalla ilman pakonomaista tarvetta tarjota välittömästi ratkaisuja. Jos emme pysty vastaamaan heidän todellisuuteensa, yhteys katkeaa pysyvästi. Silloin jäljelle jää vain hiljaisuus, jossa kukaan ei enää edes yritä tulla kuulluksi.
Kirjoittaja on filosofian vanhempi yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.