Olen saanut yliannostuksen. Meinaan D-vitamiinista. Reppureissaan tyttären kanssa nyt kolmatta viikkoa Brasilian auringon alla. Kosteusprosentti ollut läkähdyttävä. Ruskettunut en ole. Sanoisin, että vain reippaan punainen. Varmasti kiva palata takaisin Suomen kevääseen. Siihen tuttuun arkeen, joka on tavallista ja turvallista.
Reissussa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Reunalla eläminen on virkistävää, kun se ei ole jokapäiväistä. Luultavasti tulen tältä matkalta takaisin miljoonan uuden kokemuksen ja jännetuppitulehduksen kanssa. Olen puristanut rystyset valkoisena kassia olallani, jossa on passi, pankkikortti ja puhelin. ”Näitä ette vie” -ajatuksella. Turvallisuus reissussa on vähän niinkuin omalla vastuulla.
Oikeasti tunnelma on ollut rento. Täällä asuva ystäväni kuljetti paikasta toiseen ensimmäisen viikon ja tulkkasi menemään. Ehdotin hänelle jo uutta uraa tästä, niin loistava hän oli.
Melkein kaikki Brasilia-kliseet ja klassikot koettu. Olen rukoillut katolisen kirkon jumalanpalveluksessa, saanut ehtoollisen. Hurrannut Santos–Vasco-futispelissä. Kävellyt Copacabanalla. Tanssinut forroa. Kiipeillyt Pedra Grandella. Seisonut Kristus-patsaan edessä ja takana. Ostanut Havaianakset. Juonut caipirinhaa. Syönyt feijoadaa, pastelia ja maniokkia. Ja hedelmiä joiden nimiä en muista. Olen nähnyt myös kapybaran, torakan, rotan, liskoja, apinoita sekä öljyttyjä rantaleijonia.
Brasilia on ollut kuin super-Viherlandia: kuuma, kostea, kaunis.
Silmä on levännyt maisemissa, vaikka kaikkialla ei ole ollut kaunista. Favelat, ihmisten alkeelliset asuinalueet sekä paljasjalkaiset pikkulapset rantabaarissa myymässä turistikrääsää pistävät miettimään filosofi Ibn Khaldun sanontaa, että ”Maantiede on kohtalo”.
Matka on ollut silmiä avaava kokemus. Brasilia on ollut kuin tuhannen palan palapeli ja super-Viherlandia: kuuma, kostea, kaunis. Maan ja taivaan väliltä kaikkea. Enemmänkin.
Meitä oli etukäteen varoitettu välttämään kävelyä pimeällä. Pimeys kuitenkin yllätti ja pakko oli päästä ”kotiin”. Päätimme kävellä varoituksista huolimatta pimeällä. Katulamput olivat harvassa. Sade oli juuri loppunut. Tie oli märkä.
Yhtäkkiä kuului iso hörähdys. Pysähdyimme. Tielle ilmestyi kolme hevosta puskasta. Nauratti niin paljon. Siinä sitten kävelimme hevosten kanssa yhtä matkaa. Ei pelottanut.
Yhdeksän tunnin bussimatkalla Rio de Janeiroon ehdin myös miettimään, että jos maisemat kotikaupungissa ahdistavat, vika ei ole kotikaupungissa, se on sinussa ja sinun kaukokaipuussasi.
Se helpottaa lähtemällä pois jonnekin. Kauas tai lähelle. Ja tulemaan takaisin. Se maksaa kevyemmän rahapussin, mutta voit saada paremmat yöunet. Suosittelen.
Kirjoittaja on maailmaa ihmettelevä kaunis, riehakas ja onnellinen aikuinen nainen.