Anna ja Kotiliesi irtisanoivat taannoin yhdeksän toimittajaa. He olivat kuulemma toimitustensa kokeneimpia, eli heille maksettiin suurinta palkkaa. He kirjoittivat lehtien pitkät jutut, jotka jatkossa ostetaan freelancereilta. Sanoma- ja aikakauslehtien aktiivisena lukijana pelkään laadun kärsivän muutoksessa.
Toimituksissa on helppoa ideoida juttuja yhdessä, mutta freelancereille hyvät ideat ovat valttikortteja, joita ei niin vain muille jaella. Varsinaisen työn lisäksi itsensä työllistäjä saa niskoilleen myös liudan uusia vastuita.
Olen tehnyt samaa työtä yksinyrittäjänä ja työntekijänä ennen sitä. Myös viisitoistavuotisen yrittäjyyteni aikana olen päässyt muutamia kertoja osaksi työyhteisöä.
Kun töissä tekee virheen, työkaverin kannustava kommentti antaa asioille mittasuhteet – eihän tuo nyt oikeasti niin vakavaa ole.
Sitä että voi saada palautetta kollegoiltaan ei ehkä työntekijän asemassa osaa kylliksi arvostaa.
Sitä että voi saada palautetta kollegoiltaan ei ehkä työntekijän asemassa osaa kylliksi arvostaa. Siirtyminen itsenäiseen tekemiseen on suuri muutos: enää ei ole esimerkiksi ketään, jonka pitäisi olla kiinnostunut freelancerin työhyvinvoinnista.
Työyhteisö voi siis tietämättään toimia kannattelevana voimana. Siitä riipaisevan kuvauksen voi lukea Mieko Kawakamin teoksesta Kaikki rakastavaiset yössä. Kirjan päähenkilö toimii oikolukijana ensin kustantamossa, sitten freelancerina. Kun päivästä puuttuu työpaikan tuoma rytmi, se heijastuu kaikkeen.
Freelancerin pitää opetella uutta byrokratiaa, mutta usein myös myymään työtään, hinnoittelemaan se ja vaalimaan uudella tavalla verkostojaan.
Työkavereihin on törmätty käytävillä ja ruokaloissa, heidän työpisteillään on voinut piipahtaa ja heitä on pyydetty kahville. Freelancerille tällaiset satunnaiset kohtaamiset usein eri sukupolven ihmisten kanssa eivät synny itsestään, vaan niiden eteen pitää nähdä enemmän vaivaa.
Työntekijä voi pysyä poissa somesta, mutta mistä yksinyrittäjä saa asiakkaita, jos kukaan ei tiedä hänestä? Vanhat tututkin unohtavat ihmiset, joihin eivät enää törmää. Itsensä jatkuva esilletuominen tuntuu monesta asiantuntijasta arvatenkin vaikealta.
Verkostot ovat arvokkaita paitsi työn saamisessa myös oppimisessa. Yksinyrittäjällä ei ole it-tukihenkilöä tai työpaikan tarjoamia koulutuksia. Kun osaamisen kehittäminen jää ihan omalle vastuulle, ammattiliiton, kansanopiston ja kirjaston merkitys saattaa kasvaa.
Aktiivisesti ylläpidetyistä verkostoista voi olla korvaamatonta apua myös silloin, kun sairastuu: ehkä sieltä löytyy tuuraaja, eikä asiakas jää pulaan.
Voisitko sinä tukea jotakuta itsensätyöllistäjää jo tänään, vaikkapa kuulumisia kysymällä?
Kirjoittaja on Piilotetun aarteen yrittäjä, kouluttaja ja tilastotieteilijä.