Viime syyskuun lopulla kävimme tuttavan merkkipäiviä juhlimassa Vantaalla. Päätimme auton sijaan käyttää junaa, joka tarkoitti 2,5 kilometrin kävelyä Mäki-Matista modernille asemallemme (päivän liikunta-annos).
Menomatka intercity-junalla sujui hyvin aluksi Keski-Suomen ruskamaisemia seuraten ja sitten Tampereelle, jossa asemaseudun tukkoisuus ratatunneleineen ja areenoineen oli silmiinpistävä. Tampereen jälkeen matka sujui Etelä-Suomen tehtaita ja viljelyksiä katsellen. Tikkurilan asemalta pääsimme tuttavien kyydeillä päämääräämme itse juhlapaikkaan.
Muutaman päivän juhlinnan jälkeen päivän sankarin aikuinen poika ajoi meidät takaisin Tikkurilaan. Matka antoi selvän kuvan teiden runsaudesta ja kovasta ajokulttuurista.
Itse Tikkurilan asema oli aikamoinen elämys 10-kerroksisine asemarakennuksineen ja monimutkaisine kulkuväylineen oikealle junalaiturille. Laiturilla odottaessamme seurasimme ruuhka-Suomen edustajien ohimarssia: miltei kaikki pukeutuneina kuin lähes maastopukuihin ja tiukka ilme kasvoillaan, olivat kai menossa johonkin viidakkosotaan… Ja koko ajan ohi ajoi junia, jotka aiheuttivat jatkuvan taustamelun. Olimme ruuhka-Suomen ytimessä.
Jääköön Jyväskylä kotoisaksi.
Junamme oli tällä kertaa virtaviivainen pendolino, jossa kaikki istuivat samaan suuntaan kännyköitään seuraten. Totesimme, että on suunnittelijoilla ollut kova työ luodessaan tällaisia moderneja junavaunuja, joissa kuitenkin vanhan ajan romantiikkatunnelma loisti poissaololtaan. Tuskin kukaan katseli ikkunasta maisemia, eikä keskustelua naapurien kanssa esiintynyt (sosiaalinen vuorovaikutus terveystekijänä!).
Tampereelta lähtiessämme matkustajien määrä oli vähentynyt ja maisemat alkoivat tuntua tutunomaisilta. Aloimme hengittää vapaammin. Kun saavuimme Jyväskylän asemalle, lähdimme kolmen tunnin istumisen jälkeen hyvin ansaitsemallemme kotimatkalle kävellen. Asemaseudulla tosin Jyväskylän rakennuskulttuuri näytti meistä osaksi kovin sekavalta: taloa sikin ja sokin ja taustalla häämötti joku yli 10-kerroksinen ”pilvenpiirtäjä”.
Kun pääsimme Kauppakadulle pistäydyimme ostamaan välipalaa pieneen ravitsemusliikkeeseen, johon kuitenkin oli rakennettu modernit tietokoneavusteiset valintataulut, jotka meistä tuntuivat mahdottomilta käyttää.
Kovalla asfaltilla kävely tuntui jaloissamme ikävältä ja päätimme oikaista Harjun eteläpäädyn (jalkaystävällisten) polkujen kautta kohti kotiamme, jossa huoahdimme helpotuksesta ruuhka-Suomen jälkeen. Ei että se olisi ollut mahdoton kokemus, mutta vaativa, stressaava, jopa epäystävällinen.
Jyväskylä tuntui kotoisalta ja vähemmän ruuhkaiselta. Mieliimme jäi toivomus, että jääköön Jyväskylä sellaiseksi, vaikka selvästi täälläkin näyttää olevan houkutusta seurata isompien esimerkkiä ja tehdä kotoisasta (ja terveellisestä) Jyväs-kaupungista kihisevä ja teknisvoittoinen Ruuhka-kaupunki.
Lopuksi mainittakoon, että matkamme tapahtui ennen syksyn uutispommia ”Siltakortteleista keskustan jättiprojekti”.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva terveystieteilijä.