Yle uutisoi helmikuun alussa vantaalaisesta yrityksestä, joka järjestää työporukoille pöytäroolipelisessioita. Roolipelaamisessa on kyse pitkälti yhteisestä tarinankerronnasta, joskin sitä ohjaavat tietyt säännöt ja tarinalliset puitteet.
Pelissä on useimmiten pelinvetäjä, joka kertoo pelaajille, millaisia pulmia heidän tulee ratkoa sekä pitää huolen sääntöjen noudattamisesta ja soveltamisesta. Muuten mielikuvitus on rajana. Pelinvetäjä arvioi tilanteen mukaan, kuinka helposti hahmo voi vaikkapa kiivetä puuhun. Usein homma ratkeaa nopanheitolla, johon saa lisäpisteitä hahmon kykyjen mukaan. Jos heitto on huono, puuhun ei yksinkertaisesti pääse.
Äkkiseltään pelaaminen työporukan kesken voi kuulostaa tavalliselta virkistystoiminnalta, mutta itse uskon roolipelien hitsaavan tiimejä yhteen yllättävänkin hyvin. Kuten yrityksen toimitusjohtaja Ylen haastattelussa painottaa, roolipelaamisessa korostuu yhteisön merkitys: kullakin on paikkansa tiimissä, eikä kukaan pärjää yksin.
Vähän kuin heittäytyisi kesäteatterirooliin.
Työyhteisöissä asetelma on teoriassa samanlainen, mutta käytännössä ainakin itse vetäydyn mielelläni tekemään hommia yksin. Vaikka monenlaisesta projekteista selviää työelämässä yksinkin, ryhmän tuella homma voisi hoitua helpommin. Työyhteisöjen sosiaaliset rakenteet voivat kuitenkin olla aika joustamattomia, eikä työuransa alkupuolella olevaa aina oteta tosissaan, vaikka ideat voisivat olla oikeasti hyviä.
Ylen jutussa roolipelaamisen vahvuudeksi nostetaan sen kyky rikkoa totuttuja rooleja ja hierarkioita. Kukaan pelaajista ei ole toista tärkeämpi ja jokainen pelaajahahmo on tasa-arvoinen. Vaikka pelinvetäjä paljastaa tietoa pelaajille pikkuhiljaa ja tekee päätökset sääntöihin nojautuen, mielestäni hyvä pelinvetäjä on pelaaja siinä missä muutkin. Tai ehkä pelin vaatima fasilitoija: peli ei synny ilman vetäjää, mutta ei myöskään ilman pelaajia.
En ole pelannut roolipelejä tiimiyttämismielessä, mutta olen harrastanut niitä melkein kymmenen vuoden ajan. Uusin projektini on luoda sellaisia hahmoja, joiden kautta voin kanavoida itselleni haastavia tilanteita.
Olen aika ujonpuoleinen isommissa ryhmissä, enkä saa oikein suunvuoroa. Pelipöydässä tämä johtaa helposti syrjään vetäytyvän hahmon pelaamiseen, mikä voi käydä hieman tylsäksi. Viimeisimmät hahmoni ovatkin olleet karikatyyrimäisen ulospäinsuuntautuneita ja leuhkia. Niiden pelaaminen hävettää, mutta jollain tapaa etäältä. Vähän kuin heittäytyisi kesäteatterirooliin.
Ehkä minun tulisi luoda myös työelämän tiimeihin jonkinlainen roolipelihahmo, jonka kutsun esiin kun tiimityö alkaa tökkiä. Hahmoni voisi olla tosi mukautuva ja rento tyyppi. Tai sitten hahmoni voisi sanoa että ”kiitos ehdotuksesta, mutta minusta tuo toimintatapa on tyhmä”, niin kuin saatan oikeasti ajatella.
Kirjoittaja on toimittaja ja lähihoitaja.