Kuolemaa ja siitä muistuttavaa ruumiillisuutta paetakseen ylikulutuskulttuurimme on takertunut teknisen kehityksen avulla aineelliseen ylenpalttisuuteen, ruumiilliseen mukavuuteen ja vaivattomuuteen sekä yksilöiden eliniän maksimoimiseen.
Mikä hupsuinta näin toimiessaan se tulee kylväneeksi ympärilleen kovasti vastustamaansa kuolemaa: Jo vuonna 2020 teknosfäärin laskettiin ylittäneen planeettamme biosfäärin massan. Maapallolla on siis enemmän ihmisen muovaamaa kuollutta materiaa kuin elollisia olentoja. Kuolemaa pelkäävä kulttuuri paljastuukin pohjimmiltaan kuolemaa rakastavaksi, nekrofiiliseksi.
Tämä surullinen ja nurinkurinen tilanne johtuu traagisesta ymmärryksen puutteesta. Japanilainen kirjailija Haruki Murakami onkin kiteyttänyt erinomaisesti sen, mitä kaikkien pitäisi ymmärtää: kuolema ei ole elämän vastakohta, vaan synnynnäinen osa sitä.
Nurinkurisuus johtuu ymmärryksen puutteesta.
Lopulta kuolemaa pelkäävä kulttuuri siis pelkää ja vastustaa elämää. Se on biofobinen. Siis kutsukaamme ylikulutuskulttuuriamme nekrofiilis-biofobiseksi. Sen karikatyyri on Piilaakson kajahtanut teknomiljardööri, joka unelmoi mielensä lataamisesta tietokoneeseen kuolemattomuuden saavuttamiseksi. Tätä vasten teknosfäärin kasvu yli elonkehän ei ole mikään ihme.
Ajatus nekrofiilisestä kulttuurista ei ole uusi, vaan sitä on aikoinaan kehitellyt erityisesti psykoanalyytikko Erich Fromm. Tuoreemmin asiaa on kuvaillut nimimerkki Tribonoforos kirjassaan Teknofagia – Vihreän pyhyyden tuho Koneen aikakaudella. Hän kirjoittaa: ”Ihminen on Koneessa, koska pelkää kärsimystä. Ja ehkä eräässä mielessä pyrkimys onkin vapautua luonnonkierrosta täydellistämällä Kone, joka lupaa terveyttä ja mukavuutta ja kärsimyksen poistamista. Mutta todellisuudessa Kone särkee pyörän eli luonnonkierron. Sammuttamalla elämän, tuhoamalla lajeja ja ekosysteemeitä lopullisesti Kone toteuttaa ikisurman, lopullisen kuoleman.”
Ikisurman toteuttaminen, elämän mahdollisimman täydellinen sammuttaminen, näyttäisi olevan kulttuurimme pyrkimysten päätepiste. Tämä liittyy myös kulttuurissamme vallitseviin käsityksiin pyhyydestä. Sillä mitäpä muuta kuolemaa rakastavassa kulttuurissa palvottaisiin kuin ikisurmaa eteenpäin sysivää teknologista kehitystä, jonka perimmäisen hyvyyden kieltämistä pidetään puolestaan kyseenalaisena kerettiläisyytenä.
Älylaitteiden, sosiaalisen median ja tekoälyn päällemme langettamat kirot alkavat tosin tehdä yhteiskunnallisesta todellisuudestamme niin sairaan ja rapautuneen, että yhä useampi havahtuu nykymenon elämänvastaisuuteen. Vaikka vielä riittää heitäkin, jotka uskovat pyhitettyynsä. Että kyse on vain siitä, miten ihminen teknologiaa käyttää. Uskoen, että kehitystä voisi hallita.
Hokevat myös, että teknologialla on saatu aikaan paljon hyvääkin. Sitä ei käy kiistäminen. Mutta hintana on ollut kohtalomme luovuttaminen voimille, joita elämää rakastava ihminen voisi kutsua pahuudeksi.
Kirjoittaja on oikeustieteen maisteri, eräopas ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.