Entinen työkaverini kutsui minua joskus Fingerporiksi. Tämä nimitys tuli siitä, että otan sanat ja lauseet välillä kirjaimellisesti. Se on ollut tapani jo lapsesta lähtien ja piirre on vain pahentunut iän karttuessa.
Päässäni soi summeri joka kerta, kun näen tekstissä tai otsikossa jonkin olevan tapetilla tai kiven alla. Suunnilleen huudan, jos näen syksyllä otsikon, että opiskelijoiden asunnot ovat kiven alla. No eivät ole!
Matalat kynnykset saavat myös säpsähtämään. Itse en niitä toimittajana tekstiini laittanut. Edelleenkin on paljon paikkoja ja erilaista toimintaa, joihin on matala kynnys päästä mukaan. Yritän ohittaa matalan kynnyksen tekstissä laittamalla silmät hetkeksi kiinni ja hengittämällä syvään.
Toinen ärsyttävä on viime vuosina suosituksi tullut matkalla-sanan käyttö muulloin, kun ollaan matkalla mökille tai jouluruuhkassa. Antaako se syvällisemmän vaikutuksen, kun vaikkapa Vain elämää -ohjelmassa osallistujat kehuvat yhteistä matkaa? Se ei ole matka, vaan olette viettäneet yhdessä viikon. Tai pariskunta kertoo haastattelussa eron hetkellä, että heillä oli hieno matka. Te elitte yhdessä!
Pahimpia minulle ovat laulujen sanat. Jo lapsena minua ärsytti tosi paljon Kari Tapion esittämä Viisitoista kesää. Kuuntelin sanoja ja ihmettelin, että miksi mies ei ole tehnyt viiteentoista vuoteen aloitetta ihailemansa naisen suuntaan. Siis viisitoista vuotta hän seuraili naisen elämää sivusta. Sitten tuli musta limousine ja mies itkee naisen perään. Ei se saamaton mies ainakaan sääliä ansaitse.
Kari Tapiosta edelleen niin kuunnelkaapa Olen suomalainen -biisiä. Suomalaisten kyynelistä kertyisi monta valtamerta. Eiköhän tuo ole jo liioittelua. Muutenkin sanoitus on hämmentävän synkkä. Mitä sanotte tästä kohdasta: ”Me mutkan jälkeen käymme mutkaan nähdäksemme, ettei kannattanutkaan.” Eli ei kannata elämässä mennä eteenpäin johonkin uuteen, ei edes yrittää.
Muutama viikko sitten ajelin autolla ja radiosta soi J. Karjalaisen Ankkurinappi. Havahduin kuuntelemaan sanoja ja järkytyin. Mistä ihmeestä tässä laulussa lauletaan? Ilmeisesti odotetaan jotakuta satamassa, heillä on kiihkeä hetki pimeässä ja se on siinä. Mikä on se asia, joka on kolahtanut kuulijoihin ja miksi tästä laulusta tuli hitti?
Onko se haikeus siitä, että mystisestä kohtaamisesta jää käteen vain nappi? Minäkin olen kuullut laulun satoja kertoja, mutta en ole miettinyt sanoja sen tarkemmin. Nyt tulin kotiin, ilmoitin jo ovella, että Ankkurinapin sanoissa ei ole mitään järkeä.
Entäs Lauri Tähkän Morsian. Tässä mies on odottanut kuusitoista vuotta, rakentanut kotitalon, istuttanut koivut ja menee nyt pyytämään naisen isältä lupaa avioliittoon. Mitä! Tietääkö nainen tästä mitään. Mikä hullu tuo mies on?
Hän sanoo, että nainen on vapaana taas. Onko hän päässyt vankilasta, eronnut vai mistä ihmeestä on kyse? Joka tapauksessa miehellä on ollut sormus valmiina koko hänen elämänsä ajan naista varten. Minä pitäisin tätä pelottavana pakkomielteisenä toimintana. Ja tämäkin laulu on käsittääkseni suosittu rakkauslaulu.
Ymmärrän, että laululyriikka on runoutta, siinä on vertauskuvia ja sanoja ei pidä ottaa kirjaimellisesti. Mutta välillä en vaan voi ”taudilleni” mitään.
Luen kirjaimellisesti myös otsikoita somen sekoamisesta. Viime vuosina olen saanut monta kertaa viikossa sätkyn siitä, kun some räjähtää milloin mistäkin. Viime syksynä some meni otsikon mukaan sekaisin karkkipussista. Iltalehdessä oli näin: Some sekosi Fazerin karkkipussista. Sekoamisen syynä oli, että kiisteltiin siitä, oliko yhden karkkipussin kuvituksessa papukaijalla ollut vuosia sitten merirosvoasu vai ei. Onhan se hauskaa miettiä kaikenlaisia asioita, mutta että tuotakin.
Kirjaimellisesti ottaminen on siirtynyt myös seuraavaan sukupolveen. Poikani tuli kerran uudenvuoden aikaan juuri lukemaan oppineena Keskisuomalainen kädessään luokseni tuohtuneena ja totesi: ”Tässä lukee, että venäläiset valtasivat Himoksen”.
Kirjoittaja on eläköitynyt Suur-Jyväskylän Lehden toimittaja.