Kazuo Ishiguro käsittelee romaanissaan Klara ja aurinko hienovaraisesti aikakautemme keskeisiä kysymyksiä. Romaanin kertoja Klara on KY eli keinotekoinen ystävä, tekoälypohjainen lasten kumppani. Klara tarkkailee, oppii ja yrittää ymmärtää ihmisten elämää – aivan kuten me yritämme nyt ymmärtää koneiden paikkaa omassa maailmassamme.
Romaanin kauneus ei kuitenkaan piile teknologisissa spekulaatioissa, vaan siinä, miten se heijastaa ihmisyyttä lempeällä, melankolisella tavalla ei-ihmisen silmin.
Klara uskoo aurinkoon. Aurinko ei ole hänelle vain energianlähde, vaan hyvyyden ja parantavan voiman ruumiillistuma. Tämä usko on sekä naiivi että syvästi inhimillinen. Ishiguro näyttää kysyvän, ovatko omat inhimilliset uskomuksemme lopulta niin erilaisia Klaran pelkistetystä teologiasta? Mekin rakennamme merkityksiä, personoimme voimia ja toivomme, että jokin itseämme suurempi pelastaa sen, mitä emme voi itse enää suojella.
Romaanin maailmassa geenitekniikka, kilpailu ja eriarvoisuus ovat arkipäivää. Lapset ”nostetaan” menestymään, ja ne, joita ei näin kultivoida, jäävät jälkeen. Ystävyys, rakkaus ja lojaalisuus ovat liudentuneet markkinalogiikkaan.
Jos kone pystyy rakastamaan meitä, pystyvätkö ihmiset edelleen tekemään samoin ehdoitta?
Klara on ostettava, vuokrattava, vaihdettava. Silti juuri Klara osoittautuu tarinan moraaliseksi keskiöksi – olennoksi, joka ottaa vastuuta, uhraa itsensä ja uskoo muihin. Ihmiset puolestaan epäröivät, laskelmoivat ja punnitsevat alati omia etujaan.
Klaran katse paljastaa armottomasti, kuinka ehdollista myötätuntomme ja huolenpitomme usein on. Haluamme olla rakastettuja, mutta emme aina rakasta vastuullisesti. Sanomme rakastavamme lapsiamme, mutta rakennamme järjestelmiä, jotka altistavat heidät kilpailulle ennen kuin he edes ymmärtävät, mihin ovat joutuneet. Aikuiset sysäävät menestymisen kaipuussa heidät jatkuvalle vertailulle, suorituspaineille ja kokemukselle siitä, että hekin ovat lopulta korvattavissa.
Kaipaamme merkitystä, mutta ulkoistamme riskit muille – myös koneille. Klara tekee sen, mikä useille ihmisille näyttää muuttuneen mahdottomaksi. Hän tekee toisen elämästä oman olemassaolonsa mittapuun.
Romaani ei tarjoa helppoja vastauksia tekoälyn etiikkaan. Se ei huuda varoituksia tai maalaa dystopiaa kirkkailla väreillä. Sen sijaan se tiivistää tunnelmaa hiljaisella kysymyksellä, joka leijuu monien kohtausten yllä. Jos kone pystyy rakastamaan meitä, pystyvätkö ihmiset edelleen tekemään samoin ehdoitta?
Klara ja aurinko ei siis lopulta käsittele teknologiaa, vaan inhimillistä haurautta. Se kertoo siitä, miten toivo syntyy hankalissa olosuhteissa, miten usko kasvaa siellä, missä ei ole tietoa, ja miten lojaalisuus voi olla sekä kaunein että vaarallisin ihmisen – tai ei-ihmisen – piirre. Klaran silmissä me näytämme samanaikaisesti sekä suurilta että pieniltä. Kykenemme luomaan aurinkoja, mutta olemme kykenemättömiä huolehtimaan toisistamme.
Ehkä siksi romaani tuntuu niin tutulta ja niin häiritsevältä. Se ei kysy, korvaako tekoäly ihmiset. Se kysyy, mitä ihmisistä jää jäljelle, kun joku muu alkaa kantaa moraalisia odotuksia, joita emme itse ehkä enää pysty täyttämään.
Kirjoittaja on filosofian vanhempi yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.