Hyvinvointialueiden talous on ajautunut pisteeseen, jossa päätöksiä tehdään enemmän selviytymisen kuin suunnitelmallisuuden ohjaamina. Palveluja lakkautetaan, siirretään ja keskitetään – ja samalla ihmisten arki hankaloituu.
Tilanne on raskas niin työntekijöille kuin asukkaille, erityisesti maakunnan reuna-alueilla, joissa palvelujen väheneminen näkyy konkreettisimmin.
On tärkeää muistaa, ettei nykyinen tilanne ole kenenkään yksittäisen päättäjän, viranhaltijan tai työntekijän syytä. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta.
Yhä useampi kysyy, ovatko valtavat säästöt ylipäätään enää saavutettavissa siinä aikataulussa ja mittakaavassa, jota Keski-Suomen hyvinvointialueelta edellytetään. Kun samaan aikaan hoitajia ja sosiaalityöntekijöitä on liian vähän, sijaisia ei löydy ja osa uupuu jatkuvaan kuormitukseen, vaarantuu sekä palvelujen laatu että ihmisten turvallisuus.
Kun yksi lenkki heikkenee, koko ketju rasittuu.
Erityisesti päivystys- ja tehohoidon yksiköiden tulisi olla säästöiltä erityissuojeluksessa. Ne ovat terveydenhuollon turvaverkko: kun hätä on suurin, niiden on toimittava. Liian vähäinen henkilöstö, pitkät työvuorot ja jatkuva paine lisäävät riskiä hoitovirheille, viivästyneille toimenpiteille ja työntekijöiden uupumiselle – mikä puolestaan heikentää potilasturvallisuutta ja vaikeuttaa rekrytointia entisestään.
Sosiaalipalveluissa säästöjen vaikutukset näkyvät ehkä vielä salakavalammin. Kun perhepalveluja, kotihoitoa tai vammaispalveluja karsitaan, ongelmat kasaantuvat ja pahenevat.
Ennaltaehkäisevän työn väheneminen johtaa helposti siihen, että pienistä ongelmista tulee isoja kriisejä, jotka ovat lopulta moninkertaisesti kalliimpia korjata.
Huoli reuna-alueiden palveluista ja elinvoimasta on täysin ymmärrettävä. Kun oma terveyskeskus suljetaan ja apu siirtyy kymmenien kilometrien päähän, tunne osattomuudesta ja turvattomuudesta kasvaa. Samalla on muistettava, että kaikki säästötoimet vaikuttavat lopulta koko Keski-Suomeen – myös Jyväskylään. Kun yksi lenkki heikkenee, koko ketju rasittuu.
Päättäjän roolista katsoen tilanne on eettisesti vaikea. Jokainen tietää, että säästöjä tarvitaan, mutta samalla ymmärretään, että jokainen leikkaus merkitsee inhimillistä seurausta: ihmisiä, jotka jäävät ilman apua, ja työntekijöitä, jotka venyvät äärirajoille.
Nyt tarvitaan avoimuutta, rehellisyyttä ja rohkeutta pysähtyä kysymään: onko tämä tie todella kestävän sosiaali- ja terveydenhuollon tie – vai leikkaammeko järjestelmän elinkelpoisuuden rikki?
Meidän kaikkien, päättäjien, työntekijöiden ja asukkaiden, on oltava samassa veneessä. Mutta vene ei pysy pinnalla, jos sitä paikataan vain reunoista ja toivotaan parasta.
Kirjoittaja on sosionomi, Keski-Suomen hyvinvointialueen aluevaltuutettu (kesk.) sekä Terveyden ja hyvinvoinnin lautakunnan jäsen