Yritin viime viikolla löytää kuvaajaa ainejärjestön tapahtumaan, koska olen ainejärjestön lehden toinen päätoimittaja. Meillä on ollut tapana tehdä lehteen tapahtumasta kuvareportaasi, koska aikoinaan jutulle oli vaikeaa löytää kirjoittajaa. Kuvaaja on yleensä ollut helpompi löytää. Olen muutamaan otteeseen itsekin kuvannut tapahtuman.
Nyt, kun olen lehden päätoimittaja, en enää itse ehdi kuvaamaan. En parin päivän ryhmä- sekä yksityisviestien lähettelyn jälkeen ollut saanut ketään suostumaan hommaan. Kukaan ei myöskään suostunut kirjoittamaan reportaasia kuvaamisen sijaan. Pitkän yrittämisen jälkeen yksi ihminen kertoi olevansa halukas tekemään jutun.
Kokemani pisti minut miettimään, että kokemukseni on osa laajempaa ilmiötä. Minusta tuntuu, että ihmisiä ei enää saa tekemään vapaaehtoisia töitä. Olen opiskeluaikoinani todistanut monena vuonna esimerkiksi tilannetta, jossa ainejärjestön hallitusta ei meinata saada kasaan, koska opiskelijoita ei innosta tehdä jotain, mistä ei saa rahallista korvausta. Aina pitää taivutella ja maanitella ihmisiä ottamaan vastuutehtäviä, ja harva ilmoittaa oma-aloitteisesti haluavansa tehdä jotain.
Tapaamisiin ei tulla, koska halutaan vain olla kotona.
Sama pätee myös harrastustoimintaan. Muistan kuorolauluaikoinani vanhempien ylläpitämän kannatusyhdistyksen olleen jatkuvasti vaikeuksissa, koska halukkaita auttajia oli vuosi vuodelta vähemmän. Vähentynyt määrä vapaaehtoisia tekijöitä ei auta tilannetta, koska luonnollisesti moni tekijä takaa sen, että yksittäisen ihmisen työmäärä on pienempi.
Sen lisäksi, että ihmisiä on vaikea saada tekemään vapaaehtoisesti mitään, olen huomannut asiaan liittyvän toisenlaisen ilmiön. Tapahtumiin tai suunniteltuihin kaveriporukan tapaamisiin ei tulla, koska halutaan vain olla kotona. Myönnän itsekin tekeväni joskus tätä. Olisihan se mukavaa pitkän päivän jälkeen mieluummin istua kotona rauhassa sohvalla, kuin mennä tapaamaan ystäviä. Kaveri-tai parisuhteita ei kuitenkaan voida kestävästi ylläpitää siten, että ollaan vain kotona.
Järjestin kesällä ainejärjestölle tapahtuman, jonka tarkoituksena oli mahdollistaa opiskelukavereiden jälleennäkeminen ennen opintojen alkua. Alustavasti kiinnostuneita oli parisenkymmentä, mutta lopulta paikalle saapui vain viisi ihmistä itseni lisäksi. Otin osallistujamäärän raskaasti vastaan, koska olin vaivalla järjestänyt jotain, mikä ei vain kiinnostanut ketään.
Kaikilla on kiireitä omasta elämäntilanteesta ja töistä riippuen. Aina ei voi päästä kaikkialle, ja ihmisillä on erilaisia resursseja osallistua ylimääräisiin vapaaehtois- tai talkootöihin. Kaikkien ei missään nimessä tulisi pyrkiä samaan työmäärään, koska se ei ole realistista.
Luulen, että tuottavuutta ja mukavuudenhalua painottava yhteiskuntamme ei auta asiaa, vaan pahentaa tilannetta. Vaikka yhteiskuntamme ei kannusta esimerkiksi vapaaehtoistöihin, tai pitkän työpäivän jälkeen ei jaksaisi mennä tapaamaan ystävää, suosittelen silti muistamaan yhden asian. Yhteisöllisyys vaatii joskus epämukavuutta.
Kirjoittaja on journalistiikan maisteriopiskelija sekä ainejärjestöaktiivi.