Historioitsija Yuval Noah Harari on esittänyt mielenkiintoisen tulevaisuudenkuvan muutaman vuoden takaisessa kirjassaan Homo deus – Huomisen lyhyt historia. Harari näkee, että teknologian kehittyessä ihmisestä tulee yhä tarpeettomampi osa taloutta ja poliittista järjestelmää. Tästä syystä vielä useammat syrjäytyvät siitä osasta ihmiskuntaa, joka nauttii järjestelmän hedelmistä.
Samaan aikaan kehittyy teknologialla paranneltujen, kaikkein hyväosaisimpien yli-ihmisten kasti. Kyvyiltään paranneltujen ihmisten käsityskyky ja maailmankuva muodostuisivat tyystin toisenlaisiksi kuin muiden ihmisten. Ihmislaji eriytyisi kahdeksi ryhmäksi, jotka eivät enää pysty ymmärtämään toisiaan. Syrjäytyneet ali-ihmiset saattaisivat vaikuttaa yli-ihmisille samalta, miltä tehotuotantoon alistetut eläimet vaikuttavat keskivertokuluttajalle tänä päivänä: kollektiiviselta massalta.
Hararin kuvaamaan maailmankuvalliseen eriytymiseen ei ole kuitenkaan koskaan tarvittu ääririkkaat kyborgeiksi muuntavaa teknologiaa. Siihen ovat riittäneet pelkät suuret ja ylisukupolviset varallisuuserot, joiden vuoksi ääririkkaiden elämä on köyhiin verrattuna kuin toisesta ulottuvuudesta.
Kyllä he tietävät. Heitä ei vain kiinnosta.
Emilia Männynväli on kirjoittanut tästä esseessään Ääririkkaus tuhoaa meidät kaikki: ”Ehkä vahingollisin ajatusmalli on ’jos vain rikkaat tietäisivät, he olisivat empaattisempia’. Mutta kyllä he tietävät. Heitä eivät vain kiinnosta köyhien kärsimykset.”
Hararin hahmottelema tulevaisuudenkuva herättää minussa kuitenkin muitakin ajatuksia. Ne kumpuavat älylaitteiden ja erityisesti tekoälyn käytöstä kieltäytymisen aikaansaamasta ulkopuolisen tarkkailijan kokemuksesta. Kuluneen vuoden aikana minusta on tuntunut yhä useammin siltä, että yhteiskunta ympärilläni on siirtymässä aivan toisenlaiseen ja outoon kognitioon, tietokäsitykseen ja lopulta myös maailmankuvaan.
Teknologia ei kuitenkaan ole luomassa Hararin hahmottelemia kyvyiltään paranneltuja superihmisiä. Ulkoistaessaan ajattelunsa ihminen on nimittäin menettämässä sen osan itseään ja kulttuuriaan, mitä on pidetty yhtenä ihmislajin erityispiirteenä.
Tämä on johtanut kehityskulkuun, jota kuvaa hyvin termi paskoontuminen. Kapitalismin tehokkuusfetissi on aiheuttanut paskoontumista jo pitkään, mutta nyt uusi teknologia on lyönyt ilmiölle turbovaihteen silmään: aiemmin tehokkuusvaateelta turvassa olleet elämän osa-alueet sulautuvat nekin osaksi epäinhimillistä ja elämänvastaista järjestelmää.
Sitä mukaa kuin paskoontuminen etenee, se myös aina vääjäämättä normalisoituu. Olen hämmästynyt muutoksen tähänastisesta nopeudesta, sillä tekoälyn läpimurto valtavirtaan tapahtui vasta pari vuotta sitten. Hieman kauhistuneena odotan sitä, miltä ympäröivä ihmistodellisuus näyttää muutaman vuoden kuluttua.
Kirjoittaja on oikeustieteen maisteri, eräopas ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.