Työskentelen toimittajaopintojeni ohessa osa-aikaisesti lähihoitajana. Palkitsevaa ja mielekästä, mutta myös todella rankkaa. Haluan tehdä työni huolellisesti ja hyvin, mutta sille tuntuu olevan jatkuvasti liian vähän aikaa. Ehkä olen kokematon, tai ehkä tilanne on mahdoton.
Jos kesken työvuoroni aikamatkustava meikäläinen rysäyttäisi muina emmetbrowneina autolla vanhainkodin seinästä läpi, en tiedä ottaisinko häntä/minua sisään. Huoneen sijaan ohjaisin vielä muutaman vuosikymmenen taaksepäin, sillä ainakaan nyt en välttämättä suosittelisi turvautumaan ainakaan tämän kuormittuneen (huom. osa-aikaisen!) hoitajan hoiviin.
Tammikuussa 2025 julkaistun sukupolvibarometrin mukaan eläkevuodet herättivät suomalaisille paljon positiivisia ajatuksia. Aikaa omille asioille, ehkä matkustelua, harrastuksia. Kuitenkin jopa 62 prosenttia vastanneista ei usko saavansa riittävää hoitoa ikääntyneenä. Puolet suomalaisista pelkää toimintakykynsä heikkenemistä ja itsemääräämisoikeuden menettämistä.
Siinä missä oma aika ja matkustelu kuulostaa houkuttelevalta, jaan nämä huolet. Lähihoitajana luottaisin kyllä itseni kollegoideni käsiin vanhana: kyse ei ole missään nimessä puutteellisesta ammattitaidosta tai hoidon laadusta. Ongelmana on, että työt on niukkojen resurssien vuoksi tehtävä kiireellä.
Ikääntyneiden ympärivuorokautisen hoivan hoitajamitoitusta laskettiin vuoden alusta 0,65:sta takaisin 0,6:n. Yksinkertaistettuna, minimissään kymmentä asiakasta kohden täytyy olla kuusi hoitajaa.
Äkkiseltään tästä saa aika positiivisen kuvan: kuusi hoitajaa huolehtii kymmenestä vanhuksesta. Koska kyse on ympärivuorokautisesta hoivasta, nämä kuusi hoitajaa jakautuvat tietysti kolmeen vuoroon. Yksi tekee yövuoron, loput viisi aamua ja iltaa. Kun kymmentä asukasta kohden onkin kaksi hoitajaa, kuva ei olekaan aivan niin ruusuinen.
Hoitotyön ammattilaisena tiedän, että kyllä perushoito hoituu, kun henkilöstö osaa hommansa. Siis kun asiat sujuvat odotetusti.
Todellisuus on, että vaikka viisi päivää viikosta sujuisi ilman suurempia ongelmia ja yllätyksiä, muuttuu tilanne todella hankalaksi, jos tapahtuu jotain odottamatonta. Mutta jos asumisyksikkö täyttyy 90-vuotiaista santeriharjuista aikakoneineen ja muistiongelmineen, alkaa pian kaivata kollegiaalista tukea. Minä ainakin kaipaisin. Mitä jos aikakone syttyy tuleen, ja evakuointi täytyy hoitaa perinteiseen tapaan? Ai niin, ovatkohan kaikki saaneet lääkkeensä?
Ongelmista syytetään usein hyvinvointialueita. Tämänkin kirjoituksen voisi tulkita niin, mutta eivät ongelmat tietenkään ole syntyneet soteuudistuksen myötä tyhjästä. En usko, että aikakoneen kääntäminen uudistusta edeltävään aikaan muuttaisi asiaa merkittävästi. Rakenneuudistus on tuonut kunnissa kyteneet ongelmat paremmin näkyviin. Ne pitäisi vain ratkaista. Harmi, että valtio tarjoaa ratkaisuksi säästämistä ja talouskuria. On tärkeää säästää, mutta äärimmilleen venytetty systeemi, joka ei kestä yllättäviä käänteitä, ei takaa laadukasta hoivaa. Eikä vala uskoa tulevaan.
Kirjoittaja on journalistiikan maisteriopiskelija ja lähihoitaja.