Muistan, kuinka toissa kevään Nato-gallupien aikana vakuuteltiin, että ydinasekysymyksestä ei Nato-asiassa tarvitse olla huolissaan, sillä lainsäädäntömme kieltää ydinräjähteiden tuonnin maahan, eikä Natolla ole tarvetta liikutella ydinpommejaan.
Ei mennyt aikaakaan, kun Nato-jäsenyysprosessin edetessä suomalaisten asenteita ydinaseita kohtaan alettiin pehmittää, ja ydinaseista tuli normalisoitu osa julkista keskustelua. Vähitellen alkoi unohtua, että puhutaan karmeista joukkotuhoaseista, joiden rajoitettukin käyttö voi johtaa katastrofaalisiin muutoksiin maapallon ilmakehässä. Laajamittaisen ydinsodan vaikutuksista puhumattakaan.
Presidentinvaalit voitti ydinpommien maahantuontikiellon poistamista puoltava Aleksander Stubb. Heti vaalien jälkeen brittiläisen ajatushautomon johtaja jatkoi mielipideilmaston möyhentämistä kertomalla kuuliaisille suomalaisille Ylen haastattelussa asioiden tolan: ”Ydinräjähteiden maahantuonnin kieltävä laki on ollut tiedossa Suomen Nato-jäsenyyden neuvotteluiden aikana, mutta Eyal antaa ymmärtää Naton olettavan, että pitkällä tähtäimellä lakia muutetaan, koska sopimuksessa ei ole erityisehtoja.”
Puheet suomettumisen päättymisestä voi haudata.
Ennen vaaleja Helsingin Sanomat avasi pääkirjoituksessaan 22.1. kantaansa ydinasekysymykseen: käynnissä olevan ydinturvallisuuslainsäädännön uudistuksen yhteydessä lainsäädäntöä on lehden mukaan tarkasteltava niin, ettei se ”estä Naton operatiivista toimintaa sotatilanteessa Suomessa”. Hesarin mukaan Suomen on kannettava pelotteesta ”oma vastuunsa”.
Suomalaiseen luonteenlaatuun kuuluvaan velvollisuudentuntoon on vedottu surutta mielipiteiden muokkaamiseksi. On korostettu vastuunkantoa ja luotu mielikuvaa loisivasta ”vapaamatkustamisesta”, jos Suomi ei sallisi atomipommien liikuttelua alueellaan.
On harkitsematonta ottaa ydinasehulluuteen osaa kuuliaisena mallioppilaana. Kuuliaisuus kuitenkin kuuluu Suomen ulkopoliittiseen kulttuuriin, joka ilmeisesti edelleen pohjautuu jonkinlaiseen 1800-lukuiseen ”hyvän tsaarin kaipuuseen”: itsenäisen linjan sijaan on aina madeltava jonkun suuremman jaloissa, oli se sitten Moskova, Bryssel tai viimeisimpänä Washington. Puheet suomettumisen päättymisestä voi haudata, sillä rähmällään olon määrä on vakio, suunta vain on vaihtunut.
Ehkä se on ollut tarpeellinen selviytymiskeino pienelle maalle geopolitiikan puristuksissa. Ydinaseet ovat kuitenkin jotain niin moraalitonta, että jonkinlaisen omanarvontunnon säilyttämiseksi periaatteellinen raja pitäisi vetää. Ainoa oikea tapa toimia ydinaseiden kanssa on niiden ehdoton tuomitseminen ja ydinaseriisunnan edistäminen, minkä pitäisi olla itsestäänselvä osa jokaisen sivistyneen valtion ulkopolitiikkaa.
Suomi on kuitenkin valitsemassa liehittelyn joukkotuhoaseiden kanssa – turvallisuuden nimissä tietenkin.
Kirjoittaja on oikeustieteen maisteri, eräopas ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.