Hain tovi sitten autoani parkkihallista ja ryhdyin juttelemaan maksuautomaatilla toisen pysäköijän kanssa. Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, sitä huomaa rupattelevansa ihan ventovieraidenkin ihmisten kanssa – se on juuri sitä käyttäytymistä, joka omissa vanhemmissa nolotti teininä.
Mutta siis. Juttelimme siitä, kuinka pitkä aika on parkkimaksulaitteen kuittia odotellessa. Aina tuntuu, että ”ota lipuke”-käskyn ja lipukkeen ilmestymisen välissä on pieni ikuisuus. Mielessä ehtii käydä epäilys siitä, tuleeko lippua ollenkaan ja jos ei tule, miten tulee toimia. Minulla ja parkkitoverilla oli sama kokemus asiasta ja tämä nauratti molempia kovasti.
Kävelin hymyillen autolle ja lähdin liikenteeseen. Parkkihallin edessä olevat liikennevalot olivat punaisella, joten jäin odottamaan. Vajosin kai vähän ajatuksiini, sillä valo ehti muuttua huomaamattani vihreäksi. Takana olija täräytti ilmaan kiukkuisen tööttäyssarjan, joka päättyi pitkään ”tööttiin”.
”Onpas jollain kiire ja kiukku”, ajattelin vilkaistessani taustapeilistä kuskia, joka paljastui parkkihallin leppoisaksi keskustelukumppaniksi. Kamelinselkä oli katkennut ja tohtori Jekyl muuttunut herra Hydeksi.
Rikokseni oli ihan yhtä suuri, vaikka tuttu ihminen kuskille olinkin.
Toinen kanssa-autoilijan suutahdus osui kohdalleni muutama viikko sitten. Olin parkkeerannut autoni ruutuun siten, että viereisen auton ja omani väliin jäi varsin kapea railo. Syytän tästä kiirettä, täyttä parkkipaikkaa ja sitä, että toisella puolella oleva auto ei ollut lähelläkään ruutunsa keskiosaa, vaan aivan minun ruutuni reunassa.
Istuin pitkän illan kokouksessa ja olin kävelemässä autolle, kun sain puhelun, jossa kyseenalaistettiin parkkitaitoni ja korostettiin ajattelemattomuuttani. Autoni toisella puolella ollut auto oli kokouksen aikana vaihtunut toiseen, ja tilanne näytti vihaisen soittajan silmissä siltä, että minulla olisi kyllä ollut reilusti tilaa sijoittaa autoni järkevämminkin ruutuun.
Pattitilanteen oli lopulta pelastanut kuskia sirompi kanssamatkustaja, joka oli mahtunut hivuttautumaan autoon. Miehen suuttumusta tämä ei ollut onnistunut haihduttamaan.
Kaivaessaan yhteystietoni rekisterikeskuksesta soittaja ei ollut huomannut nimeäni. Ei sillä, että minut pitäisi mitenkään yleisesti ottaen tunnistaa vaan sillä, että olimme juuri istuneet miehen kanssa kokouksessa ja leppoisasti aterioineet sen päätteeksi.
Ajattelin olla paljastamatta asiaa, mutta sanoin sitten kuitenkin, että ”Riikka täällä”. Tämä johti molemminpuolisiin anteeksipyytelyihin, vaikka mitäpä hän minulta anteeksi pyytämään. Rikokseni oli ihan yhtä suuri, vaikka tuttu ihminen kuskille olinkin.
En sano, etteikö liikenteessä saisi hiiltyä. Kunhan maltillisissa rajoissa pysytään, pieni hiiltyminen puhdistaa mukavasti mieltä. Itsekin olen nauttinut kovasti lapas-kaudesta juuri siksi, että kanssa-autoilijat eivät näe mikä sormi minulla on pystyssä tervehdykseen tai anteeksipyyntöön heilahtavan lapasen sisällä. Nyt tumputtomana kautena täytyy taas opetella käyttäytymään ihmisiksi.
Lopuksi sanottakoon, että viimeksi viime viikolla korjasin parkkeerauksen jälkeen autoni asemoitumista ruutuun. Näin sitä siis vanheneva koirakin oppii huomaavaisemmaksi kuskiksi. Ilman kanssa-autoilijan suutahdusta, tällaista kehitystä ei olisi tapahtunut.