Elämä voi muuttua, ihan ilman suunnitelmia. Hups vaan ja elät erilaista arkea. Meille kävi näin, kolme viikkoa sitten. Kotiamme kohtasi tulipalo. Meistä riippumattomista syistä me ja seinänaapurimme olemme olleet evakossa tämän ajan.
Mukana on kassillinen tavaraa. Päällä olevat vaatteet, joitakin uusia alelaarista. Hygieniatarvikkeita, työhön ja kouluun liittyviä tavaroita. Kirjaston kirjat. Ne olivat autossa palohetkellä. Kotimme ei ole palanut, älkää säikähtäkö! Se on vain hetken asuinkelvoton savun takia.
On meillä mukana myös onnea. Elämämme voisi olla totaalisesti toisenlainen ilman eteisemme palovaroitinta. Mietinkin, pitäisikö tuo eto vempain kullata ja nostaa jalustalle.
Alkaa palvoa esinettä? Mutta ei, tämä hässäkkä on kiteyttänyt sen, etten olisi mitään ilman ympärillä olevia hyviä ihmisiä. Hädässä ystävä tunnetaan. Tavara ei tuo onnea.
Kotiamme kohtasi tulipalo. Olemme olleet evakossa tämän ajan.
Vaikka uuden palovaroittimen aion kuitenkin ostaa!
Meitä on autettu sanallisesti, konkreettisesti ja rahallisesti. Olen ihan äimänä. Kaikesta.
Oma ongelma pieneni First World problemaksi, kun radiosta kuulin Bangladeshin Cox´s Bazarin pakolaisleirillä riehuneesta tulipalosta. Siellä yli kymmenentuhatta ihmistä jäi kodittomaksi. Pakolaisleirillä!
He eivät siellä neuvottele korvauksista vakuutusyhtiön, vuokranantajan, isännöitsijän, taloyhtiön, siivous- ja korjaus firman kanssa? Homma varmaan siellä harvinaisen selvä kerrasta. Hiljaiseksi vetää.
Mielenkiinnosta kävin pelastustoimen nettisivuilla lukemassa, että Suomessa pelastuslaitokselle tulee noin 12 000 tulipalohälytystä vuodessa. Todella iso määrä. Ilon aihe on, että ennaltaehkäisevän työn tulos näkyy tulipalojen määrän laskussa. Tämähän koskettaa meitä kaikkia. Kiitos pelastuslaitos!
Itku on tullut kaksi kertaa. Väsymyksestä, epävarmuudesta ja idiooteista. Heitäkin on löytynyt ikävä kyllä. Väsymys vähän itse aiheutettua, kun ei saa ajatusta katkeamaan yöllä. Ajatukset pyörivät, mutta onneksi arkikin pyörii. Hyvä niin. Se on vienyt eteenpäin. Myös tilannekomiikkaa on ollut ja nauraa saanut. Elämä on.
Tietenkin suomalaiselta pelastuivat tulipalossa hiihtovälineet. Olivat ulkovarastossa. Lasten kanssa olemme hiihtäneet Jyväsjärven jäällä. Siellä pimenevässä illassa hiihdellessä olen ihastellut tähtitaivasta, kuutamoa, lapsiani, elämää ja Jyväskylän valoja.
Olen löytänyt sisältäni pienen Cheekin. Kaikesta huolimatta olen kiitollinen, siunattu ja onnellinen. Siellä tajusin, että koska tämä jääkin kantaa meitä, niin kyllä se elämäkin kantaa!
Kirjoittaja on maailmaa ihmettelevä, kaunis, riehakas ja onnellinen yksinhuoltaja.