Maailmanhistoria tuntee lukuisia diktaattoreita. Muistamme menneisyydestä monia ja omassa aikakaudessamme on tällaisia johtajia. Mutta, ovatko nämä uudet diktaattorit jotenkin erilaisia kuin aikaisemmat? Mikä erottaa vaikkapa Recep Tayyip Erdoğanin ja Vladimir Putinin 1900-luvun verrokeistaan?
Koska diktaattoreiden ilmaantuminen historiassa on kohtalaisen säännönmukaista, voimme päätyä ajattelemaan, ettei tyranniongelmaa voida palauttaa näiden henkilöiden yksilöllisiin ominaisuuksiin. Ennemminkin näyttäisi siltä, että kyseessä on pysyvä, heilurin kaltainen liike yhteiskunnissa avautumisen ja sulkeutumisen välillä.
Erään tulkinnan mukaan liberaalidemokratiat kohtaavat vastaiskun ihmisryhmiltä, jotka kokevat kulttuurien välisen vuorovaikutuksen, pluralismin ja yksilövapauksien laajenemisen uhaksi. Tässä prosessissa syntyy eriskummallinen liitto renkien ja herrojen välille. Kansa haaveilee orgaanisesta yhteydestä, ja tyranni nousee täyttämään juuri tämän toiveen.
Toisen tulkinnan mukaan väkivaltaisten yhteiskunnallisten muutosten aikakausina militanteimmat ryhmittymät tyypillisesti voittavat ja näiden ryhmittymien johtajasta tulee maan diktaattori. Jotakin tämän kaltaista tapahtui Ranskan suuressa vallankumouksessa 1788–1789 aluksi Jakobiinien diktatuurissa ja sen kaataneessa Napoleonin Brumairekuun 18. päivän vallankaappauksessa.
Sama kaava ilmeni Venäjän ja Kiinan kommunistisissa vallankumouksissa. 1900-luvulla käännös on usein tapahtunut vasemmalle, mutta oikeallekin on käännytty, kuten vaikkapa Francon Espanjassa. Joka tapauksessa myllerryksen aikakautta on seurannut terrorin aikakausi.
Kolmannen tulkinnan mukaan on mahdollista, että diktaattori on alati muuttuva kategoria, joka muovautuu paikallisten erityispiireiden mukaan. 2000-luvulla tarina menisi siten, että rajaton ja hallitsematon kapitalistinen globalisaatio tuottaa epätasa-arvoa (tai maahanmuutto tuottaa paniikkia) ja tästä seuraava ahdistus kanavoituu sosiaalisen median todellisuutta siilouttavan mekanismin välityksellä.
Tässä on yhtymäkohtia aikaisempiin nähden, mutta nyt painotetut tilannetekijät ovat ratkaisevia autoritääristen johtajien muotoutumiselle. Käytämme edelleen samoja nimiä (diktaattori, tyranni, fasisti) nimetäksemme hyvin erilaisia henkilöitä ja prosesseja.
Valitsemmepa minkä tahansa näistä tulkintalinjoista päädymme optimistisiin ja pessimistisiin johtopäätöksiin. Jos ajattelet, että tilanne on aina ollut tällainen, voit samalla uskoa, että se voidaan lopulta korjata tai sitten, että tyrannisykli ei pääty koskaan.
Jos uskot, että tilanne on tällä kertaa erilainen, voit ryhtyä etsimään kestävää korjaussarjaa esimerkiksi oikeudenmukaisemman talouden, reilumman globalisaation tai temperoidun kansallisen identiteetin palauttamisen suunnalta tietäen kuitenkin samalla, ettei tämä korjaus välttämättä korjaa todellista ongelmaa.
Epäinnostava totuus saattaa kuitenkin olla, että autoritaarisuus on inhimillisen olemassaolon pysyvä ominaisuus ja lukuisat erilaiset tilanteet mahdollistavat sen kukoistuksen. Erilaisilla syövillä on perheyhtäläisyys ja jokaisella niistä on oma erityinen patologiansa. Vaikka käytämme niistä samaa nimeä, jotkut niistä ovat seurausta tupakoinnista ja jotkin liiasta UV-säteilystä ja useilla ei ole lainkaan itsestään selvää syytä.
Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.