Eduskuntavaalien lähestyessä huomaan painiskelevani kehnon äänestysinnokkuuden kanssa. Viimeisimmissä eduskuntavaaleissa en nimittäin ole ollut kovin motivoitunut äänestäjä. Ne ovat tuntuneet kerta kerralta enemmän valinnalta huonojen ja vähemmän huonojen vaihtoehtojen välillä.
Tämä johtunee siitä, että yhteiskuntamme rakenteet on sementoitu vaihtoehdottomuuteen, jota ehkä parhaiten sanallistavat jatkuva kasvu ja uusliberaali talousideologia. Ne lisäävät eriarvoisuutta kansakuntien ja kansanryhmien välillä ja tekevät planeetasta kovaa vauhtia elinkelvotonta. Ainoastaan tällaisen vaihtoehdottoman luonnontuhonnan ja varallisuuden keskittämisen sisällä saamme olla demokraattisia. Ohjauspyörän suunta on lukittu. Hallituksen kokoonpanolla voi olla vaikutusta siihen, kuinka raskasta kaasujalkaa käytetään.
On vaikea nähdä innostavia ja rohkeita visioita epäoikeudenmukaisia ja tuhoisia rakenteita haastavista vaihtoehdoista. Jos eduskunnassa sellainen puolue olisi, ei se saisi sanomaansa kuuluviin, sillä siitä onnistuttaisiin kyllä tekemään ”epärealistinen”. Ja vaikka tällaista tarjoava uskottava pienpuolue syntyisi, nykyinen mediaympäristö ja pienpuolueiden mahdollisuudet näkyvyyteen tekisivät sellaisen vaihtoehdon menestymisestä käytännössä mahdotonta.
Jos joskus pääsisi antamaan äänensä toivoa ja uskoa luovan vaihtoehdon puolesta.
Al Jazeeran dokumenttisarja Labour Files antaa puolestaan osviittaa siitä, mitä Suomessakin saattaisi tapahtua, jos jonkin suuren eduskuntapuolueen johtoon sattuisi nousemaan nykyjärjestelmää haastavia uudistajia.
Se kertoo esimerkin demokratian tilasta Isossa-Britanniassa: Vuonna 2015 työväenpuolueen jäsenet valitsivat puheenjohtajakseen vähempiosaisten asiaa ajavan ja globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta puhuvan Jeremy Corbynin. Hänen eriarvoisuuteen pureutuva politiikkansa keräsi tuekseen laajan kansanliikkeen, ja hänestä olisi voinut tulla pääministeri, minkä vuoksi hänen tarjoamansa vaihtoehto oli todellinen uhka Ison-Britannian uusliberalisteille. Hänet syöstiin muun muassa mustamaalauskampanjoin puolueen vallasta.
Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan vähittäinen myyminen vapaille markkinoille ja tuota kehitystä haastavien aitojen vaihtoehtojen mahdottomuus ovat tainneet johtaa minussa vaaliapatiaan. Miksi äänestää, kun yhteiskunnan suunta ei tunnu olevan äänestämällä muutettavissa?
Voisiko demokratian kaapannutta talousjärjestelmää vastaan antaa äänen olemalla äänestämättä? Lopulta taidan kuitenkin taas taipua äänestämään kevyemmän kaasujalan toivossa.
Kuinka innostavaa olisikaan, jos joskus pääsisi antamaan äänensä toivoa ja uskoa luovan vaihtoehdon puolesta, jolla olisi todellinen mahdollisuus voittaa. Ja jos unelmointi sallitaan, se olisi vieläpä osa kansainvälisesti merkityksellistä poliittista liikehdintää.
Kirjoittaja on oikeustieteen maisteri, eräopas ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.