Törmään sosiaalisen median kuplassani kolmenlaiseen työkuvastoon.
Yhdessä hommat hoituvat usein konttorin ulkopuolella luurit päässä, kannettavalla tietokoneella, kahvikupin äärellä ja joskus jopa napit korvissa aurinkoisessa talvisäässä.
Toisessa näkyy niin sanottu oikea työ. Siihen kuvastoon kuuluvat kirkkaat vaatteet, kunnon hanskat, usein maalaismaisema ja jokin kone.
Näitä kuvastoja yhdistää se, että tekijät pitävät työstään ja näyttävät sen parhaimpia puolia mielellään muillekin.
Mikään työ ei ole unelmaa joka päivä.
Kolmatta kuvastoa näkyy harvemmin. Siinä töitä tehdään surkeassa säässä, rikkoutuneilla välineillä tai äärimmäisen väsyneinä.
Sosiaalisen median kielteisestä vaikutuksesta erityisesti nuorten kehonkuvaan on puhuttu jo pitkään. Täydellisten ihojen ja treenattujen kroppien vastavoimaksi on syntynyt kehopositiivisuus, joka muistuttaa kehojen kirjosta ja niiden yhtäläisestä arvosta.
Someen tarvittaisiin myös työpositiivisuutta. Sellaista liikehdintää, joka muistuttaa työtehtävien kirjosta ja niiden kaikkien tarpeellisuudesta.
Työelämän kiiltokuvasto luo vääristynyttä kuvaa erityisesti tuoreille työelämän tallaajille. Harvalla lomat, edut ja palkka ovat tapissa heti. Etätyökin on mahdollista vain tietotyötä tekeville ja suurella osalla heistäkin se on rajattua.
Väärien mielikuvien välttämiseen auttaa myös medialukutaidot, kuten kyky suodattaa ja arvioida tyrkyllä olevaa informaatiota.
Työelämän unelmakuvasto ja lisääntynyt itsetutkiskelu voivat pahimmillaan vähentää työintoa. Jos tarjolla oleva työ ei tunnu erityisen hyvältä ja merkitykselliseltä, kasvaa houkutus jäädä odottamaan jotain ”parempaa”.
Onneksi olemme kirjava joukko emmekä tavoittele samanlaisia unelmia. Mielihalut, kysyntä ja tarjonta sekä yhteiskunnan tarpeet eivät kuitenkaan koskaan täysin kohtaa. Siksi tarvitaan asenneilmapiiriä, jossa ei ole paskaduuneja eikä mitään työtä tarvitse hävetä.
Mikään työ ei ole unelmaa joka päivä, mutta ei toivottavasti myöskään täyttä tuskaa. Ja töissä voi käydä myös elämän rahoittamiseksi.