Alkuvuodesta monilla on tapana aloittaa terveellisemmän elämän tavoittelu. Tuohon teemaan liittyen haluan jakaa viime vuosina omaa maailmankuvaani muuttaneen havainnointitavan, joka koskee näkymätöntä, mikrobiaalista luontoa ympärillämme ja sisällämme.
On jo yleistä tietoa, että niukka mikrobialtistus ja elimistön köyhä mikrobifloora ovat yhteydessä moniin allergioihin ja autoimmuunisairauksiin. Erityisesti suolistomikrobien, joita meissä on jopa puolitoista kiloa, tärkeydestä puhutaan paljon. Ne vaikuttavat muun muassa ravintoaineiden imeytymisen, vatsan toiminnan ja immuniteetin lisäksi myös mielenterveyteemme: suoli-aivoakselin välityksellä mikrobit ovat yhteydessä keskushermostoomme.
Olin kerran tutkija-taiteilija Oona Leinovirtasen työpajassa, jossa tutkittiin vuorovaikutusta kaikkialla olevien mikrobien kanssa ”näkymättömällä mikrobimaalauksella”. Erilaisilla tarkoitusta varten tehdyillä ”siveltimillä” sivelimme monenlaista mikrobiflooraa näkymättömän maalin tavoin ihollemme. Osa siveltimistä oli valmistettu syötävistä kasveista, jolloin ”maalia” sai halutessaan levitettyä sisälmyksiinkin.
Haluan olla puolivilliintynyt luontopiha.
Tämä kokemus mikrobeista maalina jäi rikastuttamaan tietoisuuttani ympärillämme olevasta näkymättömästä elämästä. Kaikesta koskemastamme tarttuu ihollemme matkalaisiksi lukemattomia mikrobeja. Jotkut pinnat eivät houkuttele koskemaan, kuten vaikkapa junan vessan ovenkahva. Kun siihen koskee, tekee mieli pestä kädet.
Erityisesti käsidesin laittamisen jälkeen jotain tuntuu puuttuvan. Kädet ovat kuin tyhjä taulu, eikä niiden välityksellä kehoon siirry enää mitään hyödyllistäkään. Päästessäni kaupunkireissulta takaisin kotipihalle, menenkin nykyään usein metsän laitaan työntämään käteni sammalikkoon ja hieron sitten kasvojani.
Tätä olen leikillisesti alkanut kutsua valikoivaksi mikrobimyönteisyydeksi. Siihen kuuluu myös ajatus kehostani eri lajien kasvualustana, puutarhana, joka voi riutua tai kukoistaa. Kukoistaakseen monimuotoisena muunlajisesta elämästä minun kannattaa ravita ja hoitaa itseäni eli tätä minuksi kutsuttua elinympäristöä hyviä mikrobeja houkutellen ja vaalien. Haluan olla puolivilliintynyt luontopiha, en autioksi leikattu nurmikko.
En kuitenkaan ole tehnyt tästä itselleni mitään suorituskeskeistä self-help -ohjelmaa. Kyse on ennemminkin havainnointi- ja ajattelutavasta, joka ohjaa toimiani joskus enemmän ja joskus vähemmän. Aina ei jaksa olla hyvä puutarhuri.
Mullistavaa on lopulta se, että minä en olekaan pelkästään minä – ihmisyksilö – vaan symbioottinen kokoelma ihmissoluja, bakteereja, viruksia ja sieniä.
Jos olemme kehoissammekin lopulta enemmän kuin pelkkiä ihmisiä, meidän on syytä unohtaa kokonaan ihmisen itseriittoisuus tässä maailmassa. Emme olisi yhtään mitään ilman kaikkea muuta.
Kirjoittaja on eräopas, oikeustieteen maisteri ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.