Minä en ole oikeastaan koskaan myöhässä. Tulen paikalle jämptilleen ja usein niin paljon etuajassa, että joudun odottamaan muita. Tämän täsmällisyyden voisi kuvitella johtavan moneen muuhunkin ajallaan suoritettavaan asiaan, kuten nyt vaikka auton tankkaamiseen.
Mutta ei.
Samassa määrin kun olen aina ajoissa, en koskaan muista tankata autoa arkiajossa ennen merkkivalon syttymistä. Ja jos nyt joku siellä miettii, että tuskin nyt ”koskaan”, niin kyllä. En koskaan. Tai, no ehkä kerran vuodessa. Silloin koen naurettavaa ylpeyttä toimeliaisuudestani ja odotan onnitteluja ja pientä ilotulitusta.
Kätevästi autoni polttoainevalo syttyy usein silloin, kun mieheni ottaa auton käyttöönsä – usein jo alle kilometrin päässä kotoa. Väitän, että tämä ei ole tarkoitus, vaikka siltähän se toki kuulostaa.
Kätevästi autoni polttoainevalo syttyy usein silloin kun mieheni ottaa auton käyttöönsä.
Olen miettinyt, mistä tämä kojelaudan sokea piste johtuu. Luulen, että aivoistani puuttuu jokin tärkeä osa.
Jos tankkauksen suhteen olen täydellisen huolimaton, muutaman muun asian kohdalla olen kummallisenkin varovainen. Ensimmäinen supervarovaisuuden asia on se, että en uskalla lyödä käynnissä olevan auton ovea kiinni ikkunoiden raappauksen ajaksi, koska pelkään ovien lukkiutuvan itsestään.
Tämä saattaa kuulostaa kummalta, mutta koska kahdelle kaverilleni moinen on tapahtunut, on käyttäytymiseni mielestäni oikeutettua.
Eräs tuttuni – käytettäköön hänestä vaikka salanimeä Sami – on vienyt varovaisuuden tämän seikan suhteen niin pitkälle, että hän avaa auton takakontin sulkiessaan käynnissä olevan auton oven. Näin yllättävässä lukkiutumistapauksessa olisi aina mahdollisuus kömpiä takakontin kautta auton etuosaan. Sitä en ole häneltä uskaltanut kysyä, onko hän jopa testannut ennakkoon takapakkiryömintää. Arvelen, että on.
Mitä muihin ”pelon aiheisiin” tulee, niin viemärikansien pelolleni ei ole realistista selitystä. Kun lähden autolta autonavaimet kädessä ja parkkipaikalla eteen osuu ritilällinen viemärinkansi, puristan avaimia kädessäni kuin Frodo sormustaan. Että ei vain tippuisi avain kaivoon. Ikään kuin yleensä asiat tippuisivat käsistäni – kaivoon eivät ainakaan ole tipahtaneet koskaan.
Loputtomana päättelyketjuna voi toki ajatella, että eivät ole tipahtaneet siksi, että olen puristanut niitä lähes paniikinomaisesti käsissäni.
Mainitsin tämän kerran ääneen kaverien kesken. Porukasta 50 prosenttia pyöritteli päätään, toiset nyökkäilivät ja toistivat mantraa ”juurikin näin”.
Että ehkä meitä on kahdenlaisia. Niitä, jotka päristelevät huolettomasti eteenpäin vailla ajatustakaan menoveden riittämisestä ja niitä, jotka puristavat avaimia vimmatusti nyrkissään. Minä satun olemaan kumpaakin laatua.