Yoko Ogawan kirja Muistipoliisi on unenomainen ja surumielinen dystopia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimeämättömälle saarelle, jota vaivaa unohtamisepidemia. Saarella psykologinen unohtaminen ilmenee fyysisessä todellisuudessa: kun asiat katoavat muistista, ne katoavat todellisesta elämästäkin.
Katoamisista vastaa muistipoliisi, eräänlainen fasistinen ryhmittymä, joka pyyhältää pitkin saarta takavarikoimassa todisteita unohdetusta. Asiat katoavat yöllä. Aamulla herätessään saaren asukkaat tuntevat asioiden muuttuneen. He pyrkivät kadunkulmiin kokoontumalla ja keskustelemalla menetyksistään palauttamaan mieleen sen, mitä kulloinkin on kadonnut.
Joskus luonto mukautuu unohdukseen – ruusujen kadotessa joki peittyy eri värisistä ruusun terälehdistä. Kun linnut katoavat, asukkaat vapauttavat häkeissä olevat lemmikkilintunsa taivaalle. Laivat ja kartat katoavat, joten kukaan ei tiedä missä he ovat, ja heillä ei ole keinoa poistua saarelta. Unohtamisen logiikka on selkeä: asiat katoavat, muisto näistä asioista katoaa ja lopuksi unohtamisen muisto katoaa.
Meille on usein vaikeaa käsittää tiettyjen menetystemme todellista mittakaavaa.
Tarinan nimetön kertoja on kirjailija. Muistipoliisi on murhannut hänen äitinsä heidän kerätessään säännöllisesti kokoon muistoja omaavia ihmisiä, poistaakseen sekä heidät että muiston heistä lopullisesti. Kertojan lintututkija isäkin on kuollut muutama vuosi ennen lintujen katoamista.
Kertoja on julkaissut kolme kirjaa, jotka käsittelevät katoamista. Muistipoliisissa kertoja työstää neljättä kirjaansa konekirjoittajasta, jonka ääni katoaa. Kertoja työstää todellisuutta metaforisella välineellä, uudelleen luomalla kirjan mekanismin, jossa hän itse on osallisena. Kertoja viettää paljon aikaa vanhan miehen seurassa. He pohtivat esimerkiksi sitä, kuinka asiat katoavat nopeammin kuin niiden valmistamiseen menee aikaa. Katoamisen nopeus kiihtyy ja tästä seuraa ongelma, koska kadonneiden asioiden tilalle ei enää ehditä tekemään korvaavia asioita.
Saari on muuttumassa poissaoloa ja tyhjiä paikkoja täynnä olevaksi. Kun kaikki on kaiverrettu pois, jäljelle ei jää mitään, ”me kaikki katoamme jälkiä jättämättä”. Vanha mies muistaa kuinka hänen nuoruudessaan kaikki oli paljon täydempää. Kun asiat alkoivat ohentua, ihmisten sydämet ohenivat, laimentuivat jollain tapaa.
Ogawan kirjassa tämä kuluminen, ohentuminen, ilmenee kaunistelemattoman kielen ja jollain tapaa kammottavan tyyneyden välityksellä. Kun tarina etenee, lukijasta tuntuu kuin sumu alati sakenesi. Saarelaisten mahdollisuudet vähenevät konkreettisesti ja henkisesti. Kun asukkaat unohtavat linnut ja ruusut, he unohtavat mitä näiden konkreettien asioiden sisälle kätkeytyy: lentämisen, vapauden, ylellisyyden, intohimon ideat.
Toisaalta näyttää myös siltä, että epätoivo on unohdettu. Saaren asukkaat eivät kykene murehtimaan häämöttävää loppua, koska itse ajatus lopusta on kadonnut. Kertoja kysyy kustannustoimittajaltaan, ajatteleeko tämä, että asukkaiden sydämet ovat rappeutumassa ja tämä vastaa, ettei tiedä onko tuo oikea ilmaus, mutta hän tunnistaa muutoksen, jonka seurauksia on vaikea pyyhkiä pois.
Meille on usein vaikeaa käsittää tiettyjen menetystemme todellista mittakaavaa. Kun kohtaamme yksilöinä ja yhteisöinä tällaisia menetyksiä, usein taipumuksenamme on Ogawan saarelaisten tavoin unohtaa. Kuten kirjan kertoja pohtii, sanat loppu, lopputulos, raja ovat ihmisille vaikeita hahmottaa, niiden avulla ei päästä kovin pitkälle keskusteluissa ennen kuin aistit jähmettyvät ja kurkkua alkaa kuristamaan. Mutta silti keskusteluissa tuossa hetkessä tuntuu siltä, että jättäisi sanomatta tärkeimmän asian – “olipa se sitten mikä tahansa”.
Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.