Aikana, jona yhteiskuntia hiljalleen lamaannuttavat ympäristökriisit etenevät, Ruotsin uusi hallitus teki ensitöikseen päätöksen lakkauttaa ympäristöministeriö. Luonnonvarojen kestämättömästä käytöstä lyhytnäköistä hyötyä repivät suuryritykset olisivat varmasti mielissään, jos sama tapahtuisi Suomessakin.
Jotkut poliitikot alkoivatkin hetimmiten esittää samanlaista kohtaloa omalle ympäristöministeriöllemme. Tällainen radikalisoitunut puheenvuoro on kuultu muun muassa keskustan kansanedustaja Juha Pylväältä, joka perusteli vaadetta sillä, että ympäristöministeriöön on ”pesiytynyt ideologisuus”.
Uusliberalismin opinkappaleita toteuttavat ministeriöt eivät puolestaan näyttäydy missään määrin ideologisina.
Ympäristökysymyksissä ollaan vaarassa astua ratkaiseva harppaus taaksepäin.
Käsittämätöntä kyllä, tieteellinen tieto ilmastonmuutoksesta saatetaan edelleen kyseenalaistaa. Mutta sen lisäksi tutkittu tieto luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta on sekin kiepautettu ideologiseksi mielipidekysymykseksi, josta voidaan olla montaa mieltä. Esimerkiksi oudoille kierteille vääntynyt keskustelu EU:n ennallistamisasetuksesta on innostanut monet poliitikot paljastamaan todelliset karvansa.
Yhteiskunnan arvoilmapiiri on viime vuosina koventunut selvästi. Tuntuu, että erityisesti ympäristökysymyksissä ollaan nyt vaarassa astua ratkaiseva harppaus taaksepäin.
Kaikesta tiedosta, keskustelusta, kokoustelusta ja kansainvälisistä sopimuksista huolimatta tulevilta sukupolvilta ja muulta luonnolta otettu ympäristövelka on vuosikymmen toisensa perään paisunut. Silti politiikassa on edes teeskennelty ympäristötietoisuutta ja siten pidetty yllä illuusiota siitä, että asioita todella yritetään ratkaista. Enää ei tarvitse edes teeskennellä, vaan vaalien alla poliittisia irtopisteitä kahmitaan pääministeri Marinia myöten luontovihamielisellä politiikalla.
Enemmistö suomalaisista on kuitenkin tutkitusti huolestunut Suomen luonnon tilasta. On surullista, että ihmisen ja muun luonnon edut nähdään vastakkaisina ja luonnonsuojelulla tehdään kyynistä identiteettipolitiikkaa. Ajat olivat toiset esimerkiksi 80-luvulla, jolloin keskustalainen maa- ja metsätalousministeri Taisto Tähkämaa piti tiivistä yhteyttä Suomen Luonnonsuojeluliiton puheenjohtajan Rauno Ruuhijärven kanssa. Tähkämaan esityksistä perustettiin yhteensä kolmetoista uutta kansallispuistoa.
Tuollaiselle rajoja rikkovalle yhteistyölle olisi edelleen paikkansa. Tarvitsemme kunnianhimoista ja tosiasiat tunnustavaa luontopolitiikkaa, jonka kansalaiset ja maanomistajat kokevat samalla oikeudenmukaisena.
Kirjoittaja on eräopas, oikeustieteen maisteri ja Elonkehä-lehden päätoimittaja.